Hei untuvikko sun nauha on tyhjä!

Huominen haastattelu lähenee kovaa vauhtia. Olen siis menossa tekemään haastattelua perjantaina YrittäjäSpecial-radiolähetyksessä kuultavaan nettiyrittäjyys juttuun. Odotan haastattelua tiedonjanoisena niin innoissani, että voisin mennä kysymysteni kanssa jo autoon odottamaan aamua. Aivan, kysymykset siis ovat kuin ovatkin valmiit.

Kysymyksiä oli päässäni niin paljon, että haastattelun rungon luominen ei syntynyt ihan tuossa tuokiossa. Jaoin kysymykset kuitenkin pääosin kahteen eri kategoriaan. Nettiyrittäjyys ylipäätään, ja yrityksen arvot, jotka näyttelevät toiminnassa suurta roolia. Tunnen jo etukäteen tuskanhikeä, joka syntyy haastattelun jälkeen pähkäillessäni miten nämä kaksi asiaa yhdistetään sointuvasti yhteen.

Radiojutun tarkoituksena on luoda enemmänkin tarina, kuin faktapohjainen tietopläjäys. Tarinan kertominen ja kirjoittaminen onnistuu luontevasti jos saan kertoa vaikkapa kärpästen rakkaudesta tai leppäkertun yksinäisyydestä. Sellaista tarinaa minulta ei tässä tapauksessa taideta kuitenkaan odottaa. Vinkkejä onnistuneen tarinan muodostamiseen juuri tässä jutussa otetaan siis vastaan.
Haastateltavani tekee verkkokaupan pyörityksen lisäksi myös toista työtä. Hän toimii perhepäivähoitajana kotonaan. Huominen haastattelu tapahtuu myös hänen kotonaan, joten haasteeksi muodostuu rauhallisen haastattelupaikan löytäminen. Toki haluan haastatteluuni taustaääniä ja tekemisen meininkiä, mutta kirkuvat lapset eivät ole ehkä juuri sitä mitä ajattelin. Yksi pohdinnan aihe tälle illalle on siis myös se, millaisia taustaääniä jutulleni haluan.

Jokaisessa haastattelussa on odotuksen lisäksi mukana usein pieni jännityksen tunne. Etenkin kun haastattelukeikkoja ei ole vielä kovinkaan montaa takana. Tuntuu, että erityisesti meiltä opiskelijoilta hieman jopa odotetaan epäonnistumisia ja kömmähdyksiä. Me kun vasta harjoittelemme ja olemme alalla vielä niin untuvikkoja. Kukaan ei kuitenkaan halua epäonnistua työkeikalla, ja jo pelkästään mukaan otettavien tavaroiden sekä asioiden muistaminen aiheuttaa tällaiselle vahveropäälle huolta. Ja olisihan se aika ikävää matkata tiukassa aikataulussa 100 km haastateltavan luokse, ja paikan päällä huomata, että patterit jäivätkin sen toisen takin taskuun. Toinen ikuinen pelkoni on havahtua kotona materiaalia kuunnellessa tyhjään hurinaan. Ennen kuin alan siis kuulostelemaan päässäni mahdollisia taustaääniä juttuuni, taidan käydä laittamassa pattereita sekä väärän että oikean takin taskuun ja sujautanpa muutamat vielä jokaiseen laukkuunkin, sillä huomenna ette epäonnistuneesta haastattelusta kuule!

Jenna, KTAMK