Radiojuontaminen ei ole yksinkään helppoa, mutta todellisen haasteen eteen joudutaan, kun tehdään parijuontoa. Parijuonto on parhaimmillaan kuin kahden värikkään persoonan tanssia, jossa kaikki sujuu tarkasti harkitun taiteellisen kaavan mukaan. Lähetys soljuu eteenpäin luonnollisena virtana, kätkien sisäänsä aina muutaman säväyttävän yllätyksen.
Toisaalta parijuonto voi olla pahimmillaan kahden voimakkaan persoonan kaksinkamppailua, joka rikkoo lähetysvirtaa ja aiheuttaa kuulijalle kiusaantuneen olon.
Parijuonnossa onkin kyse ennen kaikkea juontajien välisistä kemioista. Huolellisestikin suunniteltu juonto voi olla ikävää kuultavaa, jos juontajat eivät tule toimeen toistensa kanssa. Vastaavasti hyvin yhteen pelaavat juontajat voivat saada aikaan mainion radioshow’n vähäiselläkin suunnittelutyöllä.
Niin sanotut henkilökemiat ja niiden säröt tulevat usein esille stressaavissa tilanteissa. Tällöin temperamenttimme nousee pinnalle ja ihmistyypistä riippuen se saattaa ärsyttää muita. Siksi maltti olisikin valttia myös stressin aikana. Olisi ensiarvoisen tärkeää malttaa kuunnella toista, jotta oppisimme ymmärtämään myös hänen näkökulmansa asioihin.
Joskus jo toisen ihmisen näkeminen saa meissä aikaan luotaantyöntävän reaktion. Negatiivisen asenteen yli voi onneksi päästä harjoittelemalla. Asiantuntijoiden mukaan ensireaktio voidaan pysäyttää, siirtää syrjään ja sitten luoda tilanteeseen sopiva, rakentavampi reaktio. Tärkeintä on antaa toiselle osapuolelle mahdollisuus.
Radiossa henkilökemioiden törmääminen on erityisen kriittistä. Kuulija huomaa nopeasti, jos juontajilla menevät sukset ristiin tai kun homma ei muuten vain luista. RadioAktiivisen Jekussa ei tämän suhteen onneksi maata ruutitynnyrin päällä. Touhu sujuu liukkaasti käytännössä millä juontajayhdistelmällä tahansa. Ja onpa juontaminen välillä jopa erityisen helppoa, kun henkilökemiat loksahtavat kunnolla kiskoilleen.
Jukka-Pekka Räsänen, toimittaja
26.4.2010
21.4.2010
”Muistakaahan käydä meidän Facebook-profiilissa...”
Tuottajat ovat etenkin tämän kevätpuolen aikana korostaneet meidän Jekun toimitukselle sosiaalisten medioiden käyttöä lähetyksiemme yhteydessä. Ja tottahan se onkin, että nykyisin sosiaalinen media kuuluu ja näkyy jokaisella radiokanavalla. Sitä pitkin saadaan kommentteja kuulijoilta ja heräteltyä myös erilaisia keskusteluja ohjelman tekijöiden ja kuulijoiden kesken.
Tiistaina muistuttelimme J-P: n kanssa RadioAktiivisen Facebook-profiilista aina silloin tällöin parituntisen aikana ja saimmekin lypsettyä muutamia kommentteja kuulijoiltamme. Kiitos siitä!
Harmi sinänsä, ettei varsinaista keskustelua sinne vielä ole saatu synnytettyä. Emmekö ole juontajina olleet tarpeeksi provosoivia? Vai onko kenties niin, ettei meitä yksinkertaisesti kuuntele kukaan? Jälkimmäistä vaihtoehtoa en usko, sillä itse olen ainakin saanut kommentteja muita väyliä pitkin lähetyksistämme.
Saattaa tietysti olla, että ensimmäisen kommentin kynnys on liian korkea, jotta keskustelua saataisiin viritettyä. Kuka siis olisi sen kuuluisan ensimmäisen kiven heittäjä?
Kommenttienhan ei tarvitse olla pelkästään positiivisia, me tekijät olemme sitä varten eetterissä, että kehitymme. Mikäpä ruokkisi paremmin kehittymistä kuin rakentava kritiikki sieltä kuulijoiden puolelta? Ja myönnetään, kyllähän se positiivinen palaute innostaa ja lämmittää mieltä, jotta lähetystä jaksaa tehdä tulevaisuudessakin!
Kuulumisiin ja hirrrrrmuisen hauskaa kevään jatkoa kaikille! :)
Arja Kangas, toimittaja/juontaja
Tiistaina muistuttelimme J-P: n kanssa RadioAktiivisen Facebook-profiilista aina silloin tällöin parituntisen aikana ja saimmekin lypsettyä muutamia kommentteja kuulijoiltamme. Kiitos siitä!
Harmi sinänsä, ettei varsinaista keskustelua sinne vielä ole saatu synnytettyä. Emmekö ole juontajina olleet tarpeeksi provosoivia? Vai onko kenties niin, ettei meitä yksinkertaisesti kuuntele kukaan? Jälkimmäistä vaihtoehtoa en usko, sillä itse olen ainakin saanut kommentteja muita väyliä pitkin lähetyksistämme.
Saattaa tietysti olla, että ensimmäisen kommentin kynnys on liian korkea, jotta keskustelua saataisiin viritettyä. Kuka siis olisi sen kuuluisan ensimmäisen kiven heittäjä?
Kommenttienhan ei tarvitse olla pelkästään positiivisia, me tekijät olemme sitä varten eetterissä, että kehitymme. Mikäpä ruokkisi paremmin kehittymistä kuin rakentava kritiikki sieltä kuulijoiden puolelta? Ja myönnetään, kyllähän se positiivinen palaute innostaa ja lämmittää mieltä, jotta lähetystä jaksaa tehdä tulevaisuudessakin!
Kuulumisiin ja hirrrrrmuisen hauskaa kevään jatkoa kaikille! :)
Arja Kangas, toimittaja/juontaja
14.4.2010
Parinvaihtoa, käkätystä ja luontevaa jutustelua
Nyt on sitten minulla kevään viimeinen juontovuoro tehty. Saijan kanssa oli oikein mukavaa juontaa, vaikka edellisestä lupauksestani huolimatta suunnittelu jäi taas kovin vähälle. Mutta sitä ihmettelin tosi kovasti, miten paljon minua jännitti juontaa Saijan kanssa; olemme vapaa-ajalla toistemme kanssa paljon tekemisissä ja olemme tunteneet jo monta vuotta, mutta yhteisiä juontoja meille ei ole sattunut kertaakaan. Jännitti oikeastaan enemmän kuin yksikään parijuonto Jekussa aiemmin. Kohdalleni on sattunut monia erilaisia juontopareja, mutta kaikkien kanssa juontaminen ei ole kovin helppoa.
Monesti voisi ajatella, että hyvän ystävän kanssa juontaminen on helppoa ja mukavaa. Mukavaahan se kyllä on ja siinä on paljon hyviä puolia. Esimerkiksi suunnittelun voi jättää vähän vähemmälle, koska yhteisen sävelen löytää helposti ja juteltavaa riittää. Toisen eleistä ja puhetavasta myös huomaa milloin hänet voi ”keskeyttää” ja mihin aiheisiin riittää sanottavaa. Mutta on ystävän kanssa juontamisessa huonojakin puolia. Juontaminen voi mennä ”käkättämiseksi” ja aiheiden valinnassa ja juontojen sisällöissä saattaa vahingossa hypätä sisäpiirivitsien puolelle – se ei ole koskaan hyvä asia. Kukapa haluaisi kuunnella kaverusten keskinäistä läppää radioaalloilta? Juontopari on tunnettava entuudestaan, mutta liian hyvä tuntemus voi siis olla myös pahaksi.
Mielestäni paras juontopari opiskelijaradiossa on luokkatoveri, jonka tuntee, mutta jonka kanssa ei ole päivittäin ja vuosien ajan niin paljoa tekemisissä. Tällaisissa juontopareissa on se hyvä puoli, että juontoihin tulee helpommin odottamattomia reaktioita, eikä voi aavistaa toisen ajatuksia entuudestaan. Keskustelu on kuitenkin luontevaa ja ”rempseää”, mukavaa kuunneltavaa. Välillä saattaa tulla toisen päälle puhumista, mutta se on normaalissakin jutustelussa hyvin tavallista.
Aluksi ajatus ”ei niin tutusta juontoparista” saattaa tuntua haastavammalta, mutta ei se sitä ole. Juontopareja kannattaa siis aina välillä vaihtaa. Sitä kautta voi oppia radiojuontamisesta uusia puolia, ja niitä uusia puolia voi silloin löytää myös itsestään. Rohkeasti vain eetteriin niin ystävän kuin tuttavan kuin vähän vähemmän tuttavankin kanssa, kyllä se siitä lähtee! :)
Aurinkoisia kevätpäiviä toivottelee
Tea Manninen, juontaja/toimittaja
Monesti voisi ajatella, että hyvän ystävän kanssa juontaminen on helppoa ja mukavaa. Mukavaahan se kyllä on ja siinä on paljon hyviä puolia. Esimerkiksi suunnittelun voi jättää vähän vähemmälle, koska yhteisen sävelen löytää helposti ja juteltavaa riittää. Toisen eleistä ja puhetavasta myös huomaa milloin hänet voi ”keskeyttää” ja mihin aiheisiin riittää sanottavaa. Mutta on ystävän kanssa juontamisessa huonojakin puolia. Juontaminen voi mennä ”käkättämiseksi” ja aiheiden valinnassa ja juontojen sisällöissä saattaa vahingossa hypätä sisäpiirivitsien puolelle – se ei ole koskaan hyvä asia. Kukapa haluaisi kuunnella kaverusten keskinäistä läppää radioaalloilta? Juontopari on tunnettava entuudestaan, mutta liian hyvä tuntemus voi siis olla myös pahaksi.
Mielestäni paras juontopari opiskelijaradiossa on luokkatoveri, jonka tuntee, mutta jonka kanssa ei ole päivittäin ja vuosien ajan niin paljoa tekemisissä. Tällaisissa juontopareissa on se hyvä puoli, että juontoihin tulee helpommin odottamattomia reaktioita, eikä voi aavistaa toisen ajatuksia entuudestaan. Keskustelu on kuitenkin luontevaa ja ”rempseää”, mukavaa kuunneltavaa. Välillä saattaa tulla toisen päälle puhumista, mutta se on normaalissakin jutustelussa hyvin tavallista.
Aluksi ajatus ”ei niin tutusta juontoparista” saattaa tuntua haastavammalta, mutta ei se sitä ole. Juontopareja kannattaa siis aina välillä vaihtaa. Sitä kautta voi oppia radiojuontamisesta uusia puolia, ja niitä uusia puolia voi silloin löytää myös itsestään. Rohkeasti vain eetteriin niin ystävän kuin tuttavan kuin vähän vähemmän tuttavankin kanssa, kyllä se siitä lähtee! :)
Aurinkoisia kevätpäiviä toivottelee
Tea Manninen, juontaja/toimittaja
Keskustelua kasviksilla
Parhaat keskustelut syntyvät toisista keskusteluista ja niin kävi myös minulle ja Tealle, kun suunnittelimme tiistain juontoamme. Vaikka aiheita olisi kuinka pohtinut etukäteen parhaat ideat syntyvät usein vasta juuri ennen lähetyksen alkua tai jopa sen aikana.
Nykyään radiojuontajan ei tarvitse huolehtia vain eetteriin menevästä sisällöstä, vaan samalla on huolehdittava myös kuuntelijoiden ja juontajien vuorovaikutuksesta. RadioAktivisen Jekku on pyrkinyt luomaan tämän tärkeän suhteen sosiaalisien medioiden, kuten Facebokin ja Twitterin kautta. Niinpä me Tean kanssa pyrimme aiheillamme herättämään keskustelua myös kuulijoiden kesken lähetyksen aikana. Voisi luulla, että biisien aikana studiossa jammaillaan, mutta todellisuudessa studion täyttää usein näppäimistön ja klikkailun vilkas räpse.
Hauskinta tällaisen juontajan ja kuulijan välisen linkin luomisessa on se, ettei koskaan voi tietää mihin asioihin kuulija tarttuu. Tälläkin kertaa koitimme saada kuulijat ottamaan kantaa kysymykseen painotetaanko kouluissa liikaa nippelitiedon opettamista eikä käytännön asioita. Tämän sijasta päädyimmekin väittelemään kuulijoiden kanssa kasviksien ja vihannesten erosta. Nykyajan radio-ohjelman tulee kuitenkin olla vuorovaikutteista ja sosiaalista, vaikka se sitten tarkoittaisi pilkun viilaamista yhdestä pienestä asiasta.
Kuulijoiden mielipiteille tulee siis antaa tilaa ja lähdettävä aiheesta riippumatta mukaan keskusteluun, jos sellaisen saa syntymään. Radiojuontajan tulee kuitenkin olla se, joka valitsee mitä radiossa sanotaan. Siksi terve järki ja oma harkinta ovat radiojuontajan ehdottomia valttikortteja etenkin näin sosiaalisen radion aikakautena.
Käydään kivoja keskusteluja jatkossakin
Saija Nironen juotaja/tuottaja
Nykyään radiojuontajan ei tarvitse huolehtia vain eetteriin menevästä sisällöstä, vaan samalla on huolehdittava myös kuuntelijoiden ja juontajien vuorovaikutuksesta. RadioAktivisen Jekku on pyrkinyt luomaan tämän tärkeän suhteen sosiaalisien medioiden, kuten Facebokin ja Twitterin kautta. Niinpä me Tean kanssa pyrimme aiheillamme herättämään keskustelua myös kuulijoiden kesken lähetyksen aikana. Voisi luulla, että biisien aikana studiossa jammaillaan, mutta todellisuudessa studion täyttää usein näppäimistön ja klikkailun vilkas räpse.
Hauskinta tällaisen juontajan ja kuulijan välisen linkin luomisessa on se, ettei koskaan voi tietää mihin asioihin kuulija tarttuu. Tälläkin kertaa koitimme saada kuulijat ottamaan kantaa kysymykseen painotetaanko kouluissa liikaa nippelitiedon opettamista eikä käytännön asioita. Tämän sijasta päädyimmekin väittelemään kuulijoiden kanssa kasviksien ja vihannesten erosta. Nykyajan radio-ohjelman tulee kuitenkin olla vuorovaikutteista ja sosiaalista, vaikka se sitten tarkoittaisi pilkun viilaamista yhdestä pienestä asiasta.
Kuulijoiden mielipiteille tulee siis antaa tilaa ja lähdettävä aiheesta riippumatta mukaan keskusteluun, jos sellaisen saa syntymään. Radiojuontajan tulee kuitenkin olla se, joka valitsee mitä radiossa sanotaan. Siksi terve järki ja oma harkinta ovat radiojuontajan ehdottomia valttikortteja etenkin näin sosiaalisen radion aikakautena.
Käydään kivoja keskusteluja jatkossakin
Saija Nironen juotaja/tuottaja
11.4.2010
Maalattuja maisemia
Keväinen pääsiäislähetys J-P:n kanssa takana. Hauskan pläjäyksen me saimme aikaiseksi, vaikka suunnitelmallisuutta ei ollut etukäteen itse lähetyksessä eikä munien maalaamisessa. Radion tekeminen on muutenkin eräänlaista maalaamista; koska kuva puuttuu, se pitää maalata kuulijan mieleen.
Ensi viikolla toimituksemme lähtee pienelle retkelle. Suuntana on Tampere ja Radiofestivaali 2010. Tapahtuma on loistava paikka päästä kuulemaan radioammattilaisten luentoja sekä tietenkin muiden alan opiskelijoiden tekemiä tuotoksia. Odotan innolla, että pääsen kuuntelemaan dokumentteja ja kuunnelmia, koska niissä jos missä äänimaiseman luominen on tärkeää. Kuulija täytyy saada pelkän äänen avulla mitä järisyttävimpiin mielentiloihin ja ihmeellisimpiin paikkoihin. Parhaassa tapauksessa äänimaisemaa voisi kutsua jopa elämykseksi – sen kautta voi päästä täpötäydestä luentosalista tai ruuhkabussista vaikka täysin autiolle saarelle palmujen katveeseen tai syvälle ihmismielen sopukoihin.
Aina ei kuitenkaan onnistu luomaan täydellistä äänimaisemaa. Kahdet Radiofestivaalit kiertäneenä ja paljon radiota kuunnelleena olen kuullut jos jonkunlaisia väkerryksiä (ja tehnyt sellaisia myös itse). Taustaäänet eivät saa olla liian leimaavia tai itsestäänselvyyksiä, kuulijaa ei saa pitää tyhmänä. Myös musiikilla voidaan luoda paljon erilaisia mielikuvia ja mielentiloja, mutta silloinkin kuulijalle täytyy jättää tilaa ja omia ajatuksia, jotka pitää vain ohjata oikeaan suuntaan äänien avulla. Oikeanlaisen tasapainon löytäminen äänituotokseen on haastavaa, mutta kun se onnistuu, se on todella palkitsevaa kuunneltavaa kaikille.
Toivon itse onnistuvani yrityksissäni luoda odottamattomia ja innostavia äänimaisemia, ja odotan mielenkiinnolla tulevia festareita. Ennen sitä hyppään kuitenkin vielä puikkoihin, toivottavasti edes hivenen suunnitelmallisemmin kuin viime kerralla.
Hauskoja hetkiä radion ja maalattujen maisemien parissa!
Tea Manninen, juontaja/toimittaja
Ensi viikolla toimituksemme lähtee pienelle retkelle. Suuntana on Tampere ja Radiofestivaali 2010. Tapahtuma on loistava paikka päästä kuulemaan radioammattilaisten luentoja sekä tietenkin muiden alan opiskelijoiden tekemiä tuotoksia. Odotan innolla, että pääsen kuuntelemaan dokumentteja ja kuunnelmia, koska niissä jos missä äänimaiseman luominen on tärkeää. Kuulija täytyy saada pelkän äänen avulla mitä järisyttävimpiin mielentiloihin ja ihmeellisimpiin paikkoihin. Parhaassa tapauksessa äänimaisemaa voisi kutsua jopa elämykseksi – sen kautta voi päästä täpötäydestä luentosalista tai ruuhkabussista vaikka täysin autiolle saarelle palmujen katveeseen tai syvälle ihmismielen sopukoihin.
Aina ei kuitenkaan onnistu luomaan täydellistä äänimaisemaa. Kahdet Radiofestivaalit kiertäneenä ja paljon radiota kuunnelleena olen kuullut jos jonkunlaisia väkerryksiä (ja tehnyt sellaisia myös itse). Taustaäänet eivät saa olla liian leimaavia tai itsestäänselvyyksiä, kuulijaa ei saa pitää tyhmänä. Myös musiikilla voidaan luoda paljon erilaisia mielikuvia ja mielentiloja, mutta silloinkin kuulijalle täytyy jättää tilaa ja omia ajatuksia, jotka pitää vain ohjata oikeaan suuntaan äänien avulla. Oikeanlaisen tasapainon löytäminen äänituotokseen on haastavaa, mutta kun se onnistuu, se on todella palkitsevaa kuunneltavaa kaikille.
Toivon itse onnistuvani yrityksissäni luoda odottamattomia ja innostavia äänimaisemia, ja odotan mielenkiinnolla tulevia festareita. Ennen sitä hyppään kuitenkin vielä puikkoihin, toivottavasti edes hivenen suunnitelmallisemmin kuin viime kerralla.
Hauskoja hetkiä radion ja maalattujen maisemien parissa!
Tea Manninen, juontaja/toimittaja
Kevättä rinnassa, väriä pinnassa
Tulipahan vedettyä keväinen lähetys Tellun kanssa! Pitää myöntää, että molempien kiireisten aikataulujen vuoksi suunnittelu jäi tällä kertaa lapsipuolen asemaan. Vertailuna sanottakoon, että Pertti Salovaaran ohjeen mukaan hyvän radiojuonnon suunnittelu olisi aloitettava jo viisi päivää ennen juontoa. Mutta oli toisaalta hauskaakin lähteä juontamaan, kun koko settiä ei ollut etukäteen nakutettu kasaan.
Tarkoituksena ei ollut varsinaisesti vetää mitään teemalähetystä, mutta aika pääsiäispainotteinen kokonaisuus siitä lopulta muodostui. Eräänlaisena kruununa ainakin meille juontajille toimi mielestäni tuottajien kehittelemä haaste. Se oli ajankohtainen ja hauska, en ole ihan äskettäin nimittäin pääsiäismunia päässyt maalaamaan. Tuottajat luulivat olevansa oveliakin, kun laittoivat meidät tyhjentämään munat ennen maalaamista. Eihän se ollut meille konsti eikä mikään! Itse värjääminen olikin sitten paljon haastavampi suoritus. Tellu otti käyttöönsä oitis tussit, ja helppohan niillä on saada munat kirjaviksi. Minulle jäi taas käteen vesivärit, ja siitähän ei hyvä seurannut. Asia on nimittäin niin, että kun meikäläiselle antaa vesivärit ja pensselit, siinä saa väriä pintaan vähän muutkin kuin munat. Koko RadioAktiivisen porukka opettajia myöten lienee tyytyväinen, että maalaamisen aikaan lähetyksen teknisestä puolesta vastasi nimenomaan Tellu. Jos meikäläinen olisi ollut samaan aikaan ohjaksissa, olisivat tietokoneet ja muut vempeleet olleet takuuvarmasti maalin peitossa.
Täytyy sanoa vielä Missä mikki? –ohjelmasta sen verran, että Sanni oli tehnyt hyvää työtä etsiessään vihjeitä Haaparannan rautatieasemasta. Harva tulee miettineenksi, kuinka paljon tämänkin ohjelmapaikan suunnitteluun pitää kuluttaa aikaa ja vaivaa, jos aikoo saada suorana lähetyksenä tehtävästä ohjelmasta mielenkiintoisen ja hauskan. Sääli Sannin puolesta, että juontajat olivat tällä kertaa niin fiksuja, ettei läheskään kaikkia vihjeitä tarvinnut käyttää.
Valoisaa kevättä kaikille, ja muistakaahan syödä ne viimeisetkin mämmit jääkaapista, etteivät jää homehtumaan ensi vuodelle.
Jukka-Pekka Räsänen, juontaja
Tarkoituksena ei ollut varsinaisesti vetää mitään teemalähetystä, mutta aika pääsiäispainotteinen kokonaisuus siitä lopulta muodostui. Eräänlaisena kruununa ainakin meille juontajille toimi mielestäni tuottajien kehittelemä haaste. Se oli ajankohtainen ja hauska, en ole ihan äskettäin nimittäin pääsiäismunia päässyt maalaamaan. Tuottajat luulivat olevansa oveliakin, kun laittoivat meidät tyhjentämään munat ennen maalaamista. Eihän se ollut meille konsti eikä mikään! Itse värjääminen olikin sitten paljon haastavampi suoritus. Tellu otti käyttöönsä oitis tussit, ja helppohan niillä on saada munat kirjaviksi. Minulle jäi taas käteen vesivärit, ja siitähän ei hyvä seurannut. Asia on nimittäin niin, että kun meikäläiselle antaa vesivärit ja pensselit, siinä saa väriä pintaan vähän muutkin kuin munat. Koko RadioAktiivisen porukka opettajia myöten lienee tyytyväinen, että maalaamisen aikaan lähetyksen teknisestä puolesta vastasi nimenomaan Tellu. Jos meikäläinen olisi ollut samaan aikaan ohjaksissa, olisivat tietokoneet ja muut vempeleet olleet takuuvarmasti maalin peitossa.
Täytyy sanoa vielä Missä mikki? –ohjelmasta sen verran, että Sanni oli tehnyt hyvää työtä etsiessään vihjeitä Haaparannan rautatieasemasta. Harva tulee miettineenksi, kuinka paljon tämänkin ohjelmapaikan suunnitteluun pitää kuluttaa aikaa ja vaivaa, jos aikoo saada suorana lähetyksenä tehtävästä ohjelmasta mielenkiintoisen ja hauskan. Sääli Sannin puolesta, että juontajat olivat tällä kertaa niin fiksuja, ettei läheskään kaikkia vihjeitä tarvinnut käyttää.
Valoisaa kevättä kaikille, ja muistakaahan syödä ne viimeisetkin mämmit jääkaapista, etteivät jää homehtumaan ensi vuodelle.
Jukka-Pekka Räsänen, juontaja
1.4.2010
Senat sakasin eetterissä
Onhan totta ja ihan itsestään selvää, että radiojuontajan tärkein työkalu on ääni ja tarkemmin vielä puhuminen. Äänen tulisi leijailla kuulijan korviin kuin kaunis musiikki ja puheen olla selkeää kuin tikku-ukot paperilla. Entä jos jostain syystä näin ei kuitenkaan ole?
On hätkähdyttävän outo tunne avata suunsa ensimmäisessä spiikissä ja kuulla luureista rohisevan äänen sanovan jotain suomea muistuttavaa. Siinä on hymyssä pidättelemistä, kun suu ei vaan millään taivu sanomaan renkaidenvaihto tai kesärajoitukset. Sitten kun sitä biisien aikana saa kerättyä itsensä tulee seuraavassa spiikissä eteen uusi ongelma. Artikulaatio toimii, mutta sanomassa ei ole mitään järkeä. Olisi kauhean hauska tietää, mitä mieleni silmät näkivät kun suuni sanoi "NIIN SANOTUT liikenneonnettomuudet" tai että "ei Ricky Martin ihan AINA hetero ole ollut".
Radiossa sen huomaa, ettei se suomen kieli kovin helppoa olekaan. Nämä pienet mongerrukset ovat kuitenkin niitä radiotyön helmiä, mitä voi sitten kahvihuoneessa naureskella kollegoiden kanssa. Enhän sentään tuolilta tippunut, kuten eräät toimittajat. Ilman mokaamisen huumoria mikä tahansa työ kävisi tylsäksi. Radiossa tai televisiossa siitä vain tulee koko kansan viihdettä. Onhan se kuitenkin hienoa jakaa nämä hetket jonkun kanssa, oli ne sitten kuulijoita tai katselijoita. Maailma on muutenkin ihan tarpeeksi synkkä paikka, joten miksei antaisi pienen pyllähtämisen tai sönkkäämisien ilahduttaa arkista päivää.
Toimittajien tulisi ehkä mokailla enemmänkin, jotta kansa saisi nauraa. Onneksi meillä on kuitenkin youtube, josta hauskoja pätkiä voi katsella aina uudelleen ja uudelleen. Ei muuta kuin muutkin vaan kaatuilemaan ja mongertamaan. Suosittelen lämpimästi rullilla olevia tuoleja ja esimerkiksi englanniksi sanaa lentokone, mitä en itse asiassa osaa vieläkään lausua.
Saija Nironen, juontaja/tuotaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
