Radio teki murron – ja jäi kiinni

Radio mahdollisti tullessaan aivan uudenlaisen tavan kuulla ja kokea maailmaa. Se pystyi lehteä nopeammin ja tehokkaammin levittämään tietoa; tutkimaan ja perehtymään asioihin. Sokerina pohjalla: kaikki informaatio oli mahdollista tallentaa. Yksikään tieto ei ollut vain huhupuheiden varassa.

Radion toimintatapa ei kuitenkaan ollut kaikille toimittajille suotuisa väylä toimia. Tutkiva journalismi ei koskaan erityisemmin kehittynyt radiojournalismin piirissä. Alun perin syynä saattoi olla halukkaiden tietolähteiden puute (kuka nyt haluaisi kertoa valtakuntaa kohahduttavia salaisuuksia omalla äänellään). Toisaalta taas, radio olisi kuitenkin mahdollistanut esimerkiksi salakuuntelun, jolloin toimittajan sana ei toimisi ainoana todistusaineistona. Onhan kaksi täysin eri asiaa kirjoittaa poliisien kiroilusta ja rasistisista kommenteista kuin äänittää se autenttiseksi, jolloin kaikki pystyvät tilanteen omin korvin kuulemaan ja kokemaan.

Osa journalisteista koettikin käyttää radion tiedotustapaa hyödykseen. Ja vuonna 1950 radio teki kansaa kohahduttavan murtonsa. Usko Santavuoren Radio tekee murron -ohjelmassa toimittaja teki valemurron, josta vain poliisipäällikkö oli tietoinen. Koska ryöstäjää pidättämään tulleet poliisit eivät tienneet tilanteen olevan lavastettu, he käyttäytyivät tavalla, josta kansa nosti suuren metelin. Poliisit kiroilivat ensikertaa valtakunnallisessa radiolähetyksessä samalla, kun löivät ja uhkasivat aseella itse selostajaa, joka koetti olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen (Ylen elävä arkisto. Radio tekee murron, 1950. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=30&t=282&a=1193).

Santavuoren sensaatiojutut olivat radion vastine printtimediassa näkyville sensaatiokirjoittajille, kuten Matti Jämsälle. Jämsä selosti jutuissaan esimerkiksi oman laskuvarjohyppynsä ja lavastetun murtovarkauden. Santavuori siirsi nämä reportaasit mikrofonille ja sai kuuntelijat lähtemään mukanaan mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. (Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron.)

Radion murto jäi kuitenkin kiinni. Se suistui sensaatioista viihteellisyyteen ja yleisön miellyttämiseen. Tutkiva journalismi lukittiin vankilaan, eikä radiolla ole käynyt mielessäkään päästää sitä jälleen vapaaksi. Radion poissaolo tutkivan journalismin piiristä näkyy tänäkin päivänä Tutkivan journalismin yhdistyksen jakamissa Lumilapio-palkinnoissa. Radiosta ei ole palkintojen jaon historiassa löydetty yhtään palkittavaa (Arolainen 2008). Televisio puolestaan loistaa läsnäolollaan – ottaen huomioon, että televisio teki oman murtonsa vasta 1960-luvulla (Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron).

Televisio ja printtimedia nousivat tutkivan journalismin kuninkuusluokkaan 1990-luvulla. Vuosikymmenen merkkipaaluja ovat muun muassa Tutkivan journalismin yhdistyksen perustaminen vuonna 1992, Yleisradion MOT-televisiohjelma syksyllä 1996 ja Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän perustaminen vuoden 1997 lopulla. (Arolainen 2008.) Kysymys kuuluukin: mihin radio jäi?

Pääsyy radion kaikkoamiseen sensaatioista ja tutkivasta journalismista löytynee sen rakenteesta. Ohjelmatyypit voidaan karkeasti jakaa kuuteen eri kategoriaan: makasiini, musiikkilähetys, uutiset, haastattelu, keskustelu sekä puhelinkontaktiohjelma (Kujala & Lahti & Tamminen, 1998). Etenkin musiikki on nykyisin tärkeässä roolissa. Radiota kun kuunnellaan pääasiassa automatkoilla. Lisäksi juontajakeskeisyys on nostanut yhä vain enemmän päätään. Radiolla ei etenkään kaupallisilla kanavilla tarvitse olla mitään niin sanotusti tärkeää asiaa. Kunhan saa kuuntelijan nauramaan ja pysymään kanavalla.

Miksi radio toimii näin? Koska se on kaupallistunut. Markkinavoimat määrävät paljolti ohjelmien sisällön ja musiikin. Sivuaskeliin ei ole varaa. Mihin tutkiva journalismi mahtuu, jos ohjelmatyypit ovat näin tarkkaan määriteltyjä? Televisiolla ei ole samaa ongelmaa, sillä sen ei niin tarkasti tarvitse määritellä omaa linjaansa, vaan voi tehdä monia erilaisia ohjelmia omalle kanavalleen; lastenohjelmista 45-minuuttiin. Mainostajatkin voivat mukavasti valita oman ohjelmansa, jonka välissä lähettää mainoksiaan. Radion lyhyet ohjelmapaikat pakottavat niistä jokaisen seuraamaan orjallisesti koko kanavan linjaa.

~Jatta Heino, toimittaja

Lähteet:
Arolainen, Teuvo 2008. Tutkivan journalismin vuosikymmen. Tutkivan journalismin yhdistys ry. Luettu ja tulostettu 9.9.2010.


Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere, 42-66.

Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron. Luettu ja tallennettu 30.3.2011.


Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron. Luettu ja tallennettu 31.3.2011.

Uskottavuusongelmia

Marsilaiset ovat hyökänneet maahan! Paetkaa henkenne edestä!

Vuonna 1938 New Yorkissa syntyi paniikki Maailmojen sota -kuunnelman johdosta. Mercury Theatre on the Airin esitys oli niin uskottava, että radion kuuntelijat miltei laskivat alleen.

Mutta pystyykö radio nykypäivänä vastaavanlaisiin tempauksiin?

Vastaukseni on ei. Ihmiset ovat nykyään NIIN skeptisiä (en voi olla painottamatta tuota sanaa), mutta en voi sanoa sen olevan automaattisesti huono asia. Itsekin olen skeptinen, enkä usko mitään, - opittujen perinteiden mukaisesti - ennen kuin itse näen omin silmin. Osin skeptisyys johtuu ihmisten medialukutaidosta ja tiedostetaan, että kaikki, mitä tarjotaan, ei ole väistämättä totta. Osa epäilee radiouutisiakin, ovathan nekin (poliittisestikin) värittyneitä, koska mistään asiasta ei ole yhtä totuutta. Niin monta kuin on kertojaa, on myös tarinaa.

Närää sen sijaan pystyy vielä aiheuttamaan. Syyskuussa 2010 Julkisen sanan neuvosto (tuo hyvien journalististen tapojen valvova Isoveli, joka nyt ei oikeastaan muuta tee kuin heiluttaa sormeaan tyyliin ”soo soo”) antoi Radio Rockille langettavan päätöksen haastattelua ja loukkaavaa ilmaisua koskevassa asiassa, niin sanotussa ”ilmastoähkijä”-tapauksessa. (Julkisen sanan neuvoston www-sivu. 4.4.2011)

Kantelijan mukaan hän antoi pyynnöstä Radio Rockin Korporaatioon haastattelun ilmastomuutoksesta 16.9.2009. Tämän jälkeen useassa ohjelmassa haastattelusta oli otettu pätkiä pilailuun ja kantelija oli nimetty "ilmastoähkijäksi". Vanhan miehen hengenahdistuksen pilkkaaminen oli kantelijan, - kuten myös Julkisen sanan neuvoston - mielestä hyvien journalististen tapojen vastaista. Kantelija ei ollut antanut lupaa haastattelun käyttämiseen pätkittynä muussa ohjelmassa. Mutta vähensikö tämä tapaus Radio Rockin kuuntelijoita? Tuskin.

En nyt väitä, että Julkisen sanan neuvosto olisi turha järjestö. Päinvastoin, sen tarkoituksena on kuitenkin valvoa, että asioita käsitellään hyvien tapojen mukaisesti, eikä yksittäistä henkilöä tai ryhmää aseteta huonoon valoon aiheetta. Mikään radio ei halua huomautuksia Julkisen sanan neuvostolta varsinkaan toistuvasti. Kysymys on mm. radion journalistisesta uskottavuudesta. (Kujala, Lahti & Tamminen, Radiotyön perusteet, 1998: 132)

Uskottavuus. Nimen omaan.

Radion Rockin tapauksessa uskottavuuden tavoittelu taitaa olla jo mennyttä, kun kanavaa kuuntelee. Uskon, että monenkin mielestä kyseisen aseman juontajien jutut ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta lähin mielleyhtymäni juontajia kuunnellessa on teini-ikäiset pojat, jotka ihan luvan kanssa saavat kerrankin vähän revitellä. Tämä voi vaikuttaa, että olisin konservatiivinen ja YLEn hillityn linjan kannalla (jossa ei nyt sinänsä ole mitään vikaa), mutta ei niinkään, hyvät lukijat. Olenhan kuitenkin 22-vuotias opiskelija ja keski-ikäiset ja viiksiinsä tuhisevat mies- tai naisjuontajat leppoisine pullantuoksuisine puheineen eivät lämmitä.

Olen sitä mieltä, että juontajan täytyy olla PERSOONA, ollakseen uskottava, mutta jos radiopersoonan muodostaa pieruhuumorilla, mennään kuusikkoon ja pahasti. Hyvän ja uskottavan radiopersoonan luominen on tuskaisaa, ja kaikkiahan ei voi miellyttää, eikö vain?

Tässä siis törmäämme dilemmaan. Kuinka olla uskottava, viihdyttävä ja asiallinen yhtä aikaa kun joku on aina valmis epäilemään sanojasi? Nykyaikaisten formaattiradioiden aikana on myös mentävä kanavan ehtojen mukaan. Tylsäähän se olisi jos YleX:n juontajat olisivat samanlaisia kuin Radio Suomessa - tai toisinpäin se voisi olla epäuskottavaa ja jopa asiatontakin. Kaiken lisäksi kaupallisten kanavien täytyy ottaa huomioon mainostajat (eli yritykset, jotka pitelevät kanavajohtoa hyppysissään), joten ihan kenestä tai mistä vain saa sanoa pahaa - vaikka se sananvapauden mukaan ihan sallittua olisikin.

Tyhmähän (tai joissain tapauksissa uskalias) sellainen ihminen on, joka puree kättä joka häntä ruokkii. Mutta voiko olla uskottava, jos kertoo vain toisen puolen totuudesta, eikä sano asioiden toista laitaa siinä pelossa, että mainostaja pitää sitä loukkauksena ja hyökkäyksenä itseään kohtaan?

Toisaalta, harva radiokanava yrittää edes erottua massasta. YLEn eri radiokanavilla työskennellyt Sami Kuusela toteaa, että juontajat puhuvat lyhyesti ei-mistään eivätkä nykyiset formaattiradiot yleensä edes yritä herättää huomiota tempauksillaan tai sisällöllään. (Kuusela, Trendi 10/2003)

Onko radion tehtävä enää edes olla uskottava ja vaikuttava? Onko sen tarkoitus olla vain aamukahvihetkiemme virike ja taustamatto, jotta ihmiset eivät tuntisi oloaan niin yksinäisiksi? Korkeintaan kolmen minuutin uutiset jaksetaan kuunnella keskittyneesti.

Itsehän en kuuntele radiota kuin pakosta.

Joni Aapaoja, Viesti09 L1


LÄHTEET:
Julkisen sanan neuvosto. www.jsn.fi/fi/paatokset/?id=6470&year=. Luettu 4.4.2011.
Kujala Tapio, Lahti Jari & Tamminen Heikki 1998: Radiotyön perusteet - johdatus suoraan lähetykseen. Tammerpaino Oy. Tampere
Kuusela Sami. 10/2003. Radio ei kiinnosta, vaikka se soi. Trendi.
Wikipedia. War of the Worlds (radio drama) en.wikipedia.org/wiki/The_War_of_the_Worlds_(radio_drama) Luettu 4.4.2011