Radio teki murron – ja jäi kiinni

Radio mahdollisti tullessaan aivan uudenlaisen tavan kuulla ja kokea maailmaa. Se pystyi lehteä nopeammin ja tehokkaammin levittämään tietoa; tutkimaan ja perehtymään asioihin. Sokerina pohjalla: kaikki informaatio oli mahdollista tallentaa. Yksikään tieto ei ollut vain huhupuheiden varassa.

Radion toimintatapa ei kuitenkaan ollut kaikille toimittajille suotuisa väylä toimia. Tutkiva journalismi ei koskaan erityisemmin kehittynyt radiojournalismin piirissä. Alun perin syynä saattoi olla halukkaiden tietolähteiden puute (kuka nyt haluaisi kertoa valtakuntaa kohahduttavia salaisuuksia omalla äänellään). Toisaalta taas, radio olisi kuitenkin mahdollistanut esimerkiksi salakuuntelun, jolloin toimittajan sana ei toimisi ainoana todistusaineistona. Onhan kaksi täysin eri asiaa kirjoittaa poliisien kiroilusta ja rasistisista kommenteista kuin äänittää se autenttiseksi, jolloin kaikki pystyvät tilanteen omin korvin kuulemaan ja kokemaan.

Osa journalisteista koettikin käyttää radion tiedotustapaa hyödykseen. Ja vuonna 1950 radio teki kansaa kohahduttavan murtonsa. Usko Santavuoren Radio tekee murron -ohjelmassa toimittaja teki valemurron, josta vain poliisipäällikkö oli tietoinen. Koska ryöstäjää pidättämään tulleet poliisit eivät tienneet tilanteen olevan lavastettu, he käyttäytyivät tavalla, josta kansa nosti suuren metelin. Poliisit kiroilivat ensikertaa valtakunnallisessa radiolähetyksessä samalla, kun löivät ja uhkasivat aseella itse selostajaa, joka koetti olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen (Ylen elävä arkisto. Radio tekee murron, 1950. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=30&t=282&a=1193).

Santavuoren sensaatiojutut olivat radion vastine printtimediassa näkyville sensaatiokirjoittajille, kuten Matti Jämsälle. Jämsä selosti jutuissaan esimerkiksi oman laskuvarjohyppynsä ja lavastetun murtovarkauden. Santavuori siirsi nämä reportaasit mikrofonille ja sai kuuntelijat lähtemään mukanaan mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. (Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron.)

Radion murto jäi kuitenkin kiinni. Se suistui sensaatioista viihteellisyyteen ja yleisön miellyttämiseen. Tutkiva journalismi lukittiin vankilaan, eikä radiolla ole käynyt mielessäkään päästää sitä jälleen vapaaksi. Radion poissaolo tutkivan journalismin piiristä näkyy tänäkin päivänä Tutkivan journalismin yhdistyksen jakamissa Lumilapio-palkinnoissa. Radiosta ei ole palkintojen jaon historiassa löydetty yhtään palkittavaa (Arolainen 2008). Televisio puolestaan loistaa läsnäolollaan – ottaen huomioon, että televisio teki oman murtonsa vasta 1960-luvulla (Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron).

Televisio ja printtimedia nousivat tutkivan journalismin kuninkuusluokkaan 1990-luvulla. Vuosikymmenen merkkipaaluja ovat muun muassa Tutkivan journalismin yhdistyksen perustaminen vuonna 1992, Yleisradion MOT-televisiohjelma syksyllä 1996 ja Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän perustaminen vuoden 1997 lopulla. (Arolainen 2008.) Kysymys kuuluukin: mihin radio jäi?

Pääsyy radion kaikkoamiseen sensaatioista ja tutkivasta journalismista löytynee sen rakenteesta. Ohjelmatyypit voidaan karkeasti jakaa kuuteen eri kategoriaan: makasiini, musiikkilähetys, uutiset, haastattelu, keskustelu sekä puhelinkontaktiohjelma (Kujala & Lahti & Tamminen, 1998). Etenkin musiikki on nykyisin tärkeässä roolissa. Radiota kun kuunnellaan pääasiassa automatkoilla. Lisäksi juontajakeskeisyys on nostanut yhä vain enemmän päätään. Radiolla ei etenkään kaupallisilla kanavilla tarvitse olla mitään niin sanotusti tärkeää asiaa. Kunhan saa kuuntelijan nauramaan ja pysymään kanavalla.

Miksi radio toimii näin? Koska se on kaupallistunut. Markkinavoimat määrävät paljolti ohjelmien sisällön ja musiikin. Sivuaskeliin ei ole varaa. Mihin tutkiva journalismi mahtuu, jos ohjelmatyypit ovat näin tarkkaan määriteltyjä? Televisiolla ei ole samaa ongelmaa, sillä sen ei niin tarkasti tarvitse määritellä omaa linjaansa, vaan voi tehdä monia erilaisia ohjelmia omalle kanavalleen; lastenohjelmista 45-minuuttiin. Mainostajatkin voivat mukavasti valita oman ohjelmansa, jonka välissä lähettää mainoksiaan. Radion lyhyet ohjelmapaikat pakottavat niistä jokaisen seuraamaan orjallisesti koko kanavan linjaa.

~Jatta Heino, toimittaja

Lähteet:
Arolainen, Teuvo 2008. Tutkivan journalismin vuosikymmen. Tutkivan journalismin yhdistys ry. Luettu ja tulostettu 9.9.2010.


Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere, 42-66.

Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron. Luettu ja tallennettu 30.3.2011.


Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron. Luettu ja tallennettu 31.3.2011.