10.12.2010

Aika vs. Laatu, FIGHT!

Radion muuttuessa teknisen kehityksen vanavedessä voisi uskoa, että asiat olisivat aina vain paremmin. Paremmuus on silti aina katsojan silmässä. Koska jutut on mahdollista saada valmiiksi nopeasti, niin pitää myös tapahtua.

Keskiverto radio-ohjelman mitta on nykyään ehkä noin viisi minuuttia. Tässä ajassa toimittaja tuskastelee ehkä jo oleellisen ja tärkeimmän tiedon mahduttamisen kanssa, eikä hänelle varmaankaan jää tilaa sisällyttää kattavia taustoja tai muuta syvempää ymmärrystä teokseensa. Mikäli kyse on tutkivasta journalismista, voi tapauksen pääasiat juuri ja juuri tuoda esille, mutta motivaatiot ja kokonaiskuva jäävät hämäriksi. Kolmetoista vuotta sitten radiodokumentin tulevaisuutta pohdittiin nykytiedon valossa melko huvittavallakin tavalla. Silloin uskottiin, että uusi aika voisi toimia radiodokumentin uudistajana ja vuorovaikutteisuus mullistaisi kaiken. Kaavailtiin interaktiivista dokumenttia, jossa kuuntelija voisi valita, kenen näkökulmasta tarinaa seuraa ja mihin haluaisi keskittyä. (Karisto, Leppänen: Todellisia tarinoita – radiodokumentin tekeminen. Edita, 1997) Ehkä tämä voisi luoda tarinan palasista jotain aivan omaansa! Tietenkään näin ei tapahtunut. Aivan kuten DVD:n interaktiivisuus, joka oli tuhoon tuomittu yritelmä. Kenelläkään ei riitä mielenkiintoa tai aikaa kertoa samaa tarinaa kymmenillä eri lopputuloksilla ja perspektiiveillä!

Lyhyt kesto ei myöskään aina palvele teostuotannollista radiota, mikäli sellaisen voi katsoa olevan yhä olemassa. Draaman kaari on käytävä lävitse viidessä minuutissa. Jaettuna se tarkoittaa yhtä minuuttia alulle, kolmea keskikohdalle ja yhtä minuuttia lopulle. Tällainen rakenne ajaa radion mahdollisimman keveään, helppoon ja pikaiseen formaattiin. Sisältöä on suhteessa vähemmän, täytettä enemmän.

Hyvin kristillissävytteisen, mutta ymmärrettävän vertauksen esitti toimittaja Taina West joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä (Kujala, Lahti & Tamminen: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen, 31. Gaudeamus, 1999). Hänen mukaansa ohjelma-aika radiossa on aina sama, aiheesta riippumatta. Vaikka itse Jeesus tulisi takaisin maan päälle, olisi hänelle aikaa tasan kolme minuuttia. Kaikki aiheet ovat yhtä arvottomia.

Sanotaan, että moderni radion kuuntelija vaihtaa kanavaa viidentoista minuutin välein, ja sen vuoksi ohjelmien on myös oltava pikaisia. Uskoisin, että sama tapahtuisi myös televisiolle, mikäli rakenne olisi pätkittäinen ja pääosan tarjonnasta käsittäisivät musiikkivideot, joiden välissä juontajapari vertailee häpykarvojensa kiharuutta tai muuta yhtä laadukasta. Voidaankin siis kysyä, kumpi radion rakenteesta päättää, kuulija vai tuottaja.

Tietysti mainonnan osuus asiaan pitää muistaa. Mainosten on kuuluttava asemalla, koska raha on niistä kiinni. Mainostaja ei innostu, jos hänen mainoksensa tulee ilmoille puolet pidemmin väliajoin pitkien ohjelmien vuoksi. Toisaalta, onnistuuhan televisiomainontakin, mainokset vain tauottavat pidempiä ohjelmia.

Uutisoinnin kiristyneisiin aikavaatimuksiin on vaikea mennä enää kajoamaan. Uutisten on vain tultava ajallaan, tai muuten ne haetaan toisaalta. Enää ei riitä, että kerrotaan edellispäivän tärkeimmistä tapahtumista, vaan tapahtumia on kyettävä selostamaan reaaliaikaisesti. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ollut radiolle aivan yhtä iso toteuttautumiskysymys kuin esimerkiksi printtimedialle. Kirjassa Yleisradio median murroksessa (Leppänen, Heino & Mäntymäki. Vastapaino, 2010) tiedostetaan journalismin riskialtis tulevaisuus, mutta rauhoitellen luotetaan Yleisradion valtionrahoitteeseen rooliin laaduntakaajana. En silti voi olla pohtimatta, mitä kaikki tämä nopeus tekee vaikkapa uutisten luotettavuudelle ja perinpohjaisuudelle. Olisiko piirakka yhtä kypsä puolet lyhyemmällä paistoajalla?

Juho Tuovila, toimittaja


Lähteet:
Karisto, Leppänen: Todellisia tarinoita – radiodokumentin tekeminen. Edita, 1997
Kujala, Lahti & Tamminen: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen, 31. Gaudeamus, 1999
Leppänen, Heino & Mäntymäki: Yleisradio median murroksessa. Vastapaino, 2010

0 kommenttia:

Lähetä kommentti