Haiseeko täällä H2? - Kun tekniikka pettää

”Ihminen ei niin etäs sylykäse, ettei se takasi lentäisi.”
Jo oletusarvoisesti on selvää, että ihmiset ovat erehtyväisiä. Epähuomiossa tai ajattelemattomuuttaan tehty virhe niin työssä kuin muussakin elämässä on humaanista ja on hyveellistä myös olettaa, että ihmiset oppivat virheistään. Radiotyöskentelyssä hyvin kirjoitetut ja vakuuttavasti esitetyt puheet ovat valttia, mutta työskentely sähköisten laitteiden kanssa tuo oman haasteensa. Toinen kulutettu matra kuuluukin, että tekniikka helpottaa elämää. Radio mediana on kosolti välinevetoista työskentelyä, eikä tekniikkaan tukeutuvissa töissä pidä tuudittautua autuaaseen tunteeseen ja luottaa sokeasti laitteiden toimivuuteen.

Tähän väliin pienet seisoma-aplodit sähkölle ja radioaalloille!
Vakinainen joukkoviestintä alkoi 1920-luvulla yleisradiotoiminan käynnistyessä. Sähköisen viestinnän tärkeys on kasvanut ja käy entistä monimuotoisemmaksi. On tottakai jokaisen oma asia, minkä mieltää tärkeäksi historialliseksi murrokseksi, mutta ainakin yhdellä tavalla 1990-luvulla otettiin uusi askel viestintäjärjestelmissä. Teoksessa Viestinnän vallassa Risto Kunelius (2004) listaa Digitalisoitumisen. Myöskin nykypäivänä radiotyöskentely on tuomittu käyttämään digitalisoitumista työvälineenään. Oikein tottuneesti tietokoneet rouskuttaa numerosarjoja, mutta mitä sitten, kun nämä bittijonot katoavatkin taivaan tuuliin? Vaikka tekniikasta on todella paljon hyötyä, on se kaikki valitettavan poikkeuksetta hyvin keskeneräistä, joten tarvittavat materiaalit voivat hyvinkin helposti haihtua olemattomiin. Valmiiksi tehdyt jutut, jotka pitäisi soittaa lähetyksessä, voivat hukkua monen työvaiheen yhteydessä.

Radio-ohjelmia tehdessä olen huomannut, kuinka tärkeä itse äänitysvaihe on. Jos jokin ylimääräinen ääni kuuluu taustalta äänitysvaiheessa, eikä mahdollisuutta sen korjaamiseen ole, peli on menetetty. Ihminen pystyy tietoisesti valitsemaan mitä kuulee. Korva pystyy hälyn keskeltä erottamaan sellaisen äänilähteen, jonka kuulija haluaa kuulla (Hannu Karisto ja Airi Leppänen, 1997). Kuulijat kuulevat helposti, jos ohjelmaan on joutunut jotain ylimääräisiä ja häiritseviä ääniä. Liian kovat äänet vievät kuuntelijalta pois miellyttävän kokemuksen.

Radiolla on aina oma tekninen standardinsa, joka lähetystekniikan ja lähetysten ulosajon käytännön on täytettävä (Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen).
Varsinkin nyt korkeakoulussa huomaa, kuinka tekniikkapainotteiseksi kaikki on muuttunut. Ala-asteen piirtoheittimet on mennyt muisto jo! Esimerkiksi koulutehtävät tehdään nykyisin melkein aina sähköisesti. Tai vähintään tuodaan muistitikulla kouluun. Siksi muistitikun temppuilusta, tekstitiedoston häviämisestä tai tietokoneen tai netin jumittumisesta on tullut uusi ”koira söi mun läksyni” tapainen veruke. Olen muutaman kerran joutunut kokemaan oikeasti tämän nolon tilanteen, kun asiat eivät yksinkertaisesti toimi. Uskooko sitten sitä kukaan, se on eri asia..

Marianna Liuttu, toimittaja

Lähteet:
Risto Kunelius, Viestinnän vallassa
Hannu Karisto, Airi Leppänen, Todellisia tarinoita: radiodokumentin tekeminen
Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, Radiotyön perusteet: johdatus suoran lähetyksen tekemiseen