Radio kertoo meille tarinoita. Äänimaailmat ja musiikki saavat kuuntelijan mielikuvituksen liikkeelle ja syntyy tarinoita, joista jokainen näyttää kuulijansa haluamalta. Kaiken nähnyt, ”action-moveilla” kyllästetty sukupolvi janoaa aina vain enemmän tehosteita ja räiskettä. Entä kun television kuvaruudun pikselit ovat täytetty viimeistä piirtoa myöten? Silloin on radiolla vielä tarinoita kerrottavanaan ja rajattomat mahdollisuudet räjäyttää kuulijoiden tajunta äänillä ja musiikilla.
Elokuvan tie valkokankaalle on pitkä ja moni prosessinen, samoin kuin radiotarinoiden, eli kuunnelmien matka kuulijoille. Kaikki lähtee liikkeelle käsikirjoituksesta, jonka jälkeen valitaan työryhmä. Sitten tulevat lukuharjoitukset, mikrofoniharjoitukset, äänitykset, leikkaus ja miksaus. Onnistunut kuunnelma tarvitsee myös onnistuneen äänimaailman, näyttelijöiden suorituksen ja hyvän käsikirjoituksenkin, muistuttaa Juha Siltanen, (Käsikirjoittaminen, 2003, toim. Elina Hirvonen).
Kuunnelma mahdollistaa uskomattoman paljon pienillä asioilla ilmaisua. Äänitilan luomiseen vaikuttaa mikrofonin asettelu, satunnaiset pisteäänet, rytmi musiikki, tehosteet ja stereokuvien käyttö. (Juha Siltanen) Kuunnelmassa on toisenlaista imua kuin elokuvissa. Elävät kuvat tarjoavat jo valmiiksi pureskeltuja välähdyksiä, katsoja on todellakin vain katsojan asemassa. Mutta kun ääni ja musiikki tunkeutuvat ihmisen korvan kautta tämän aivoihin, alkavat aivot luoda kuvia ja ympäristöä tapahtumille. Silloin sinä kuuntelijana pääset tarinaan mukaan kuvittamaan sitä.
Suomessa Yleisradio on lähettänyt radiotarinoita jo perustusvuodesta 1926 alkaen. Nauhoituslaitteiston puuttumisen vuoksi ensimmäiset, niin sanotut, radioteatterit, olivat suoria lähetyksiä. (Elävä arkisto, YLE) Ennen television tunkeutumista ihmisten olohuoneisiin radio näytti mahtiaan. Maanantai-iltaisin 40-luvulla ihmiset kokoontuivat ympäri suomen kuulemaan radiosta kuunnelmia. Kuunnelmia rakastetaan kuitenkin myös tänä päivänä. Alun perin brittiläinen sarja Knalli ja sateenvarjo on noussut kestosuosikin asemaan Suomessa. Näyttelijät ja käsikirjoitus ovat selvästi onnistuneet, koska 26 vuotta sitten ensiesityksen saanut brittivirkamiehien, Mr. Lammin ja Sir Hamilton Jonesin toilailuja jaksetaan yhä kuunnella. (Turun Sanomat, 26.9.2005)
Suomalaiset onneksi kuitenkin kuuntelevat vielä radiota, jopa eniten Euroopassa! Radio on kaikista medioista eniten ihmistä lähellä, jokapäiväisessä arjessa. Se kulkee helposti mukana, radiota voi kuunnella vaikka ajaessa autoa, tiskatessa, mökillä tai rannalla. (Radiotyön perusteet, Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, 1999) Nykyisin yhä yleisempää on virittää radion oheisinformaatiolähteeksi web-kamera. Kuuntelijat pääsevät kurkkimaan ja näkemään mitä tapahtuu studiossa ja miltä heidän suosikkijuontajansa näyttävät. Itse en pidä tätä niinkään hyvänä. Monesti voi tulla pettyneeksi kasvoihin äänen takana. Ääneen on jo muodostanut tietynlaisia piirteitä, miltä henkilö ehkä näyttää ja minkälainen ihminen tämä on. Kun sitten saakin todellista tietoa ja näkee ihmisen elävässä elämässä, omat kuvitelmat usein murskaantuvat.
Näin kävi minulle yhden suosikkini kanssa. Ylen radiokanavan, YleX:n, tuottama huumoripläjäys, Radio Millenium, on täynnä hervotonta huumoria. Ohjelmassa kuullaan erittäin persoonallisia radionäyttelijöitä ja tilanteita, jotka saavat kuuntelijan mielikuvituksen laukkaamaan. Mielestäni ohjelma toimi täydellisesti radiossa, en tiedä miksi Yle halusi pilata sen viemällä sen myös televisioon.
Ei ihmisiä tarvitse pitää tyhminä, ja olettaa etteivät he jaksaisi vain kuunnella. Uskon, että tässä kuvien ja valojen täyttämässä oravanpyörässä, radio tarjoaa rentouttavaa ja mielekästä viihdettä ihmisille. Radiotarinat kunniaan! Ihmisten korvat eivät ole vielä kyllästetyt tarinoilla ja mielenkiintoisilla äänillä. Televisio ja elokuvat, njääh, kaikki on niin nähty ja ennalta arvattavissa. Kuunnelkaa ihmiset huviksenne kuunnelmia, vaikka Yleltä, ja nauttikaa!
Lähteet:
Juha Siltanen, Käsikirjoittaminen, 2003, toim. Elina Hirvonen
Elävä arkisto, YLE
Turun Sanomat, 26.9.2005
Radiotyön perusteet, Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, 1999
Minna Hukka, Radioaktiivisen toimittaja
19.5.2011
MAINOSRADIO EI LYÖ VIELÄKÄÄN RAHOIKSI
KAUPALLISEN RADIOTOIMMINNAN TILA VUONNA 2011
Vaikka vuonna 2010 kaupallinen radio vietti 25-vuotisjuhliaan, kuulostaisi kuitenkin siltä, ettei kaupallisella radiolla lyödä rahoiksi vielä tänäkään vuonna. Suomessa on puolen sataa kaupallista radiokanavaa, kun 25-vuotta aiemmin niitä oli vasta 18. Kaupallinen radio tavoittaa 3,6 miljoonaa ihmistä viikottain ja on ajankäytöllisesti suomalaisten suosituin media, kertoo radiomedia.fi. Mikä ihme kaupallisessa radiossa mättää kun korvapareja riittää, muttei rahaa tule?
On selvää että sananvapaus paranee, mitä enemmän puolueettomia kanavia on. Kuulijalla on mahdollisuus valita kanavansa, vertailla sisältöjä ja sävyjä. Vaikka YLE onkin puolueeton ja verorahoin ylläpidettävä laitos, ei se yksin riitä takaamaan sananvapautta Suomen radioaalloilla. Kaupallisen radion myötä eetteriin saatiin kilpailua. Mainostajat maksavat kanavalle mainosten soitosta ja toivovat että kuuntelijat tarttuisivat niihin. Vaikka rahoitus tulee kummassakin rahoitustyypissä loppujen lopuksi kuuntelijalta, ei kaupallisten radioiden tarvitse olla puolueettomia. ”Rosoisuudessaan se tulee lähelle kuuntelijaa ja saavuttaa yleisön suosion” (Radiotyön perusteet – Kujala, Lahti, Tamminen). Mielestäni kaupalliset radiot tuovat hyvää väriä kanavaviidakkoon, kun taas YLEltä välillä värittömältä ja tylsältä tuntuva ohjelmisto on erittäin uskottavaa.
Tyhmä puree ruokkivaa kättä, kuuluu vanha viisaus. Skeptinen kirjoittaja pohtiikin kaupallisten radioiden motiiveja. Pidetäänkö kuulija radiokoukussa helpolla ohjelmistolla ja mainostajat tyytyväisenä pulleilla kuulijaluvuilla? Kaupallinen radio ei välttämättä oikein pysty poikkeamaan siitä mainostajille esitellystä tyylistä ja sisällöstä, ettei kanava suututtaisi rahoittajia.
Tilastojen mukaan radio on vieläkin selvästi suomalaisten ykkösmedia. Ihmetyttääkin kovasti, miksei mainostajat ole pystyneet valjastamaan radioaalloista Suomessa rahasampoa. Luulen että osasyy radiomainonnan tehottomuuteen on tilastojen vääristyminen. En tiedä Finnpanelin tilastointimenetelmistä, mutta tiedän että varsinkin kaupallisia radiokanavia huudatetaan työpaikoilla ja autoissa taustameluna. Pitäisikin ehkä puhua ”altistujista” ”kuulijoiden” ja varsinkin ”kuuntelijoiden” sijaan. Myös sanoissa kuulla ja kuunnella, on selvä sävyero. Kuuleminen on fyysinen korvakarvojen heilahdus, kun taas kuunteleminen on kuullun ymmärtämistä ja analysointia. Miten Finnpanel voisi mitata kaupalliselle radiolle altistuneen kuulijan/kuuntelijan keskittymisen ja virkeyden tilaa? Mistä tiedetään miten radiota kuunteleva ihminen kuluttaa radiomainosten perässä?
Vuonna 2010 radiomainonta oli euroissa vain neljä prosenttia koko suomen kaikesta mediamyynnistä. Isojen mediatalojen kanavat jäävät nyt näinä vuosina ensimmäisiä kertoja voitolle, kun pienet kaupalliset kanavat tekevät luultavasti tappiota. Esimerkiksi 25-vuotias Radio Helsinki teki ensimmäistä kertaa voittoa vasta hiljattain Sanomakonsernin omistajuuden alkamisen jälkeen.
Kaupallinen radio voi vuonna 2011 kuitenkin tilastoja tarkasteltaessa aiempaa paremmin. Helmikuussa 2011 YLEä kuunneltiin keskimäärin 52 % ja kaupallisia kanavia 48 % ajasta, mutta kaupallinen tavoitti enemmän ihmisiä kuin Yleisradio. Helmikuussa kaupallinen radio tavoitti keskimäärin 3 620 000 kuuntelijaa viikossa, kun YLE jäi reilusti alle kolmen miljoonan. Kaupalliset radiokanavat tavoittivat siis 76 % suomalaisista helmikuussa 2011. Pelkästään Suomen kuunnelluin kaupallinen kanava, Radio Nova tavoitti 31 % kansasta. Radiota kuunnellaan keskimäärin 190 minuuttia päivässä ihmistä kohti; YLEä 97 minuuttia, kaupallisia kanavia 92 minuuttia. YLEn ja kaupallisten kanavien ”tasapeli” on mielestäni erittäin tavoiteltava tilanne. Sananvapaus ja tiedon laatu on taattu kun radioaalloilla soi sekä vero- että mainosrahoin tuotettua ääntä.
Nopean Finnpanelin numeroiden tulkinnan jälkeen, kaupallisia radioita kuunnellaan enemmän, useamman ihmisen voimin, mutta lyhyempiä aikoja kerrallaan kuin YLEn kanavia. Ensin päättelin että kaupallisien radioiden kuuntelijoilla ei riitä malttamattomuus, kunnes älysin että 49 kaupallista kanavaa YLEn kuutta vastaan aiheuttaa varmasti melkoista kanavasurffailua, varsinkin kaupallisten kanavien välillä. Tarjontaa on niin reilusti, että kaupallisilla radiokanavilla on keskenään erittäin kova kilpailu kuulijoista.
Kaupallisten radioiden mainostulot on ollut kasvussa. Helmikuussa 2011 radiomainonta oli lisääntynyt 27,1 % verrattuna vuoden takaiseen tulokseen. Hyvä vertailukohta on aikakausilehdet, joissa mainostus oli kasvanut vuoden takaisesta tuloksesta vain 2,3 %. Mainoksia soitetaan radiossa enemmän kuin koskaan ja samalla mainospaikat radiossa on kalliimpia kuin koskaan. Tämä johtuu siitä, että Finnpanelin keräämää tietoa voidaan käyttää apuna mainonnassa ja näin ollen tehostaa mainontaa huomattavasti.
Kaupallinen radio on lyömässä ehkä tulevaisuudessa rahoiksi, mutta ei se ole jättämässä Yleisradion radiotarjontaa tarpeettomaksi. Mitä enemmän radioaalloilla on rakkaudella tuotettua ohjelmaa, hyvää musiikkia ja siedettäviä mainoksia, jaksaa kuuntelijat painaa radion päälle. Autoissa ja työpaikoilla radiota tullaan kuuntelemaan varmasti tulevaisuudessakin. Toivottavasti myös alistumisen, kuulemisen ja kuuntelemisen suhdetta tutkitaan, jotta mainostajat saisivat rahoilleen vastinetta. Radiomainonnan tehostuessa kuluttaja kuulee itseään kiinnostavista tuotteista ja palveluista, eikä mainostajan rahat mene harakoille.
-Mikko Huupponen, RA:n toimittaja
Lähteet:kaupallinen radio on selvinnyt pintanaarmuin talouskriisista / YLE
radiomedia.fi,radionova.fi,finnpanel.fi,tns-gallup.fi,Radiotyön perusteet, Kujala, Lahti, Tamminen
Vaikka vuonna 2010 kaupallinen radio vietti 25-vuotisjuhliaan, kuulostaisi kuitenkin siltä, ettei kaupallisella radiolla lyödä rahoiksi vielä tänäkään vuonna. Suomessa on puolen sataa kaupallista radiokanavaa, kun 25-vuotta aiemmin niitä oli vasta 18. Kaupallinen radio tavoittaa 3,6 miljoonaa ihmistä viikottain ja on ajankäytöllisesti suomalaisten suosituin media, kertoo radiomedia.fi. Mikä ihme kaupallisessa radiossa mättää kun korvapareja riittää, muttei rahaa tule?
On selvää että sananvapaus paranee, mitä enemmän puolueettomia kanavia on. Kuulijalla on mahdollisuus valita kanavansa, vertailla sisältöjä ja sävyjä. Vaikka YLE onkin puolueeton ja verorahoin ylläpidettävä laitos, ei se yksin riitä takaamaan sananvapautta Suomen radioaalloilla. Kaupallisen radion myötä eetteriin saatiin kilpailua. Mainostajat maksavat kanavalle mainosten soitosta ja toivovat että kuuntelijat tarttuisivat niihin. Vaikka rahoitus tulee kummassakin rahoitustyypissä loppujen lopuksi kuuntelijalta, ei kaupallisten radioiden tarvitse olla puolueettomia. ”Rosoisuudessaan se tulee lähelle kuuntelijaa ja saavuttaa yleisön suosion” (Radiotyön perusteet – Kujala, Lahti, Tamminen). Mielestäni kaupalliset radiot tuovat hyvää väriä kanavaviidakkoon, kun taas YLEltä välillä värittömältä ja tylsältä tuntuva ohjelmisto on erittäin uskottavaa.
Tyhmä puree ruokkivaa kättä, kuuluu vanha viisaus. Skeptinen kirjoittaja pohtiikin kaupallisten radioiden motiiveja. Pidetäänkö kuulija radiokoukussa helpolla ohjelmistolla ja mainostajat tyytyväisenä pulleilla kuulijaluvuilla? Kaupallinen radio ei välttämättä oikein pysty poikkeamaan siitä mainostajille esitellystä tyylistä ja sisällöstä, ettei kanava suututtaisi rahoittajia.
Tilastojen mukaan radio on vieläkin selvästi suomalaisten ykkösmedia. Ihmetyttääkin kovasti, miksei mainostajat ole pystyneet valjastamaan radioaalloista Suomessa rahasampoa. Luulen että osasyy radiomainonnan tehottomuuteen on tilastojen vääristyminen. En tiedä Finnpanelin tilastointimenetelmistä, mutta tiedän että varsinkin kaupallisia radiokanavia huudatetaan työpaikoilla ja autoissa taustameluna. Pitäisikin ehkä puhua ”altistujista” ”kuulijoiden” ja varsinkin ”kuuntelijoiden” sijaan. Myös sanoissa kuulla ja kuunnella, on selvä sävyero. Kuuleminen on fyysinen korvakarvojen heilahdus, kun taas kuunteleminen on kuullun ymmärtämistä ja analysointia. Miten Finnpanel voisi mitata kaupalliselle radiolle altistuneen kuulijan/kuuntelijan keskittymisen ja virkeyden tilaa? Mistä tiedetään miten radiota kuunteleva ihminen kuluttaa radiomainosten perässä?
Vuonna 2010 radiomainonta oli euroissa vain neljä prosenttia koko suomen kaikesta mediamyynnistä. Isojen mediatalojen kanavat jäävät nyt näinä vuosina ensimmäisiä kertoja voitolle, kun pienet kaupalliset kanavat tekevät luultavasti tappiota. Esimerkiksi 25-vuotias Radio Helsinki teki ensimmäistä kertaa voittoa vasta hiljattain Sanomakonsernin omistajuuden alkamisen jälkeen.
Kaupallinen radio voi vuonna 2011 kuitenkin tilastoja tarkasteltaessa aiempaa paremmin. Helmikuussa 2011 YLEä kuunneltiin keskimäärin 52 % ja kaupallisia kanavia 48 % ajasta, mutta kaupallinen tavoitti enemmän ihmisiä kuin Yleisradio. Helmikuussa kaupallinen radio tavoitti keskimäärin 3 620 000 kuuntelijaa viikossa, kun YLE jäi reilusti alle kolmen miljoonan. Kaupalliset radiokanavat tavoittivat siis 76 % suomalaisista helmikuussa 2011. Pelkästään Suomen kuunnelluin kaupallinen kanava, Radio Nova tavoitti 31 % kansasta. Radiota kuunnellaan keskimäärin 190 minuuttia päivässä ihmistä kohti; YLEä 97 minuuttia, kaupallisia kanavia 92 minuuttia. YLEn ja kaupallisten kanavien ”tasapeli” on mielestäni erittäin tavoiteltava tilanne. Sananvapaus ja tiedon laatu on taattu kun radioaalloilla soi sekä vero- että mainosrahoin tuotettua ääntä.
Nopean Finnpanelin numeroiden tulkinnan jälkeen, kaupallisia radioita kuunnellaan enemmän, useamman ihmisen voimin, mutta lyhyempiä aikoja kerrallaan kuin YLEn kanavia. Ensin päättelin että kaupallisien radioiden kuuntelijoilla ei riitä malttamattomuus, kunnes älysin että 49 kaupallista kanavaa YLEn kuutta vastaan aiheuttaa varmasti melkoista kanavasurffailua, varsinkin kaupallisten kanavien välillä. Tarjontaa on niin reilusti, että kaupallisilla radiokanavilla on keskenään erittäin kova kilpailu kuulijoista.
Kaupallisten radioiden mainostulot on ollut kasvussa. Helmikuussa 2011 radiomainonta oli lisääntynyt 27,1 % verrattuna vuoden takaiseen tulokseen. Hyvä vertailukohta on aikakausilehdet, joissa mainostus oli kasvanut vuoden takaisesta tuloksesta vain 2,3 %. Mainoksia soitetaan radiossa enemmän kuin koskaan ja samalla mainospaikat radiossa on kalliimpia kuin koskaan. Tämä johtuu siitä, että Finnpanelin keräämää tietoa voidaan käyttää apuna mainonnassa ja näin ollen tehostaa mainontaa huomattavasti.
Kaupallinen radio on lyömässä ehkä tulevaisuudessa rahoiksi, mutta ei se ole jättämässä Yleisradion radiotarjontaa tarpeettomaksi. Mitä enemmän radioaalloilla on rakkaudella tuotettua ohjelmaa, hyvää musiikkia ja siedettäviä mainoksia, jaksaa kuuntelijat painaa radion päälle. Autoissa ja työpaikoilla radiota tullaan kuuntelemaan varmasti tulevaisuudessakin. Toivottavasti myös alistumisen, kuulemisen ja kuuntelemisen suhdetta tutkitaan, jotta mainostajat saisivat rahoilleen vastinetta. Radiomainonnan tehostuessa kuluttaja kuulee itseään kiinnostavista tuotteista ja palveluista, eikä mainostajan rahat mene harakoille.
-Mikko Huupponen, RA:n toimittaja
Lähteet:kaupallinen radio on selvinnyt pintanaarmuin talouskriisista / YLE
radiomedia.fi,radionova.fi,finnpanel.fi,tns-gallup.fi,Radiotyön perusteet, Kujala, Lahti, Tamminen
18.5.2011
Radioaallot pitäisi täyttää musiikilla!
Näin mediaa opiskelevana melkein hävettää kuinka vähän radiota oikeasti kuuntelen. Radion kuuntelu jää pääosin k-marketin kassalle samalla kun toisessa korvassa on nappikuuloke, josta kuuluu parempaa musiikkia ja vieläpä ilman sitä hölynpölypuhetta. Hölynpölyllä tarkoitan tietysti aivotonta kikattelua ilman minkäänlaista informaatiota, jota kuulee varsinkin nuorille tarkoitetuissa radio-ohjelmissa ja kanavilla. On tietysti ohjelmia joissa on itse asiaakin, mutta ne tuntuvat jäävän huonon sisällön suosion taakse piiloon. Se ainoa radio-ohjelma minkä olen viikottain addiktoitunut kuuntelemaan on 95% musiikkia, kyseessä on Radio Helsingissä kerran viikossa kuuluva Kompostiradio, joka soittaa kaksi tuntia pelkkää reggae ja dancehall musiikkia. Eli sekin on periaatteessa vain kahden tunnin soittolista shuffle päällä.
Miksi radio jää sitten minulla niin vähälle kuuntelulle? Pääosin se johtuu siitä, että Suomessa ei yksinkertaisesti ole radiokanavaa, josta tulisi kuunneltavaa sisältöä koko päivän, tai edes suurimman osan päivästä. Esimerkiksi Kaikki Ylen radiokanavat ovat joko ärsyttävää teinikälätystä tai mummojen valitusradiota, tai ainakin tällainen kuva minulle on pinttynyt päähän. En muista Ylen toiminnassa tapahtuneen minkäänlaista parantavaa muutosta koko elämäni aikana, radion tai television puolella. Ylen paha painajainen, Image 10/2005.
Radio Rock on ehkä ainoa suomalainen kanava jota tavallaan pystyisi kuuntelemaan hieman enemmänkin päivän aikana, mutta rock/heavy musiikki on aika puuduttavaa kuunneltavaa pidemmän päälle ja Radio Rockillakin tulee aika paljon biisitoistoa. Biisitoisto saattaa kyllä olla välttämätöntä, oli kanava millainen tahansa. Kanavalla jolla vaihtuisi vaikka parin tunnit välein musiikkigenre saattaisi onnistua biisitoiston poistamisessa, mutta sitten taas sisällön kuunneltavuus ei välttämättä olisi jatkuvaa koska ihmisillä on niin erilaiset musiikkimaut.
Ihmisten musiikkimauista päästäänkin siihen toiseen syyhyn, miksi minulla jää radion kuuntelu niin vähäiseksi. Pidän itseäni aika suvaitsevaisena musiikin suhteen, kuuntelen kaikenlaista mökää death metallista reggaeen, monta tuntia päivässä, itseasiassa tätäkin kirjoittaessa kuuntelen yli tunnin mittaista reggae mix-nauhaa. Vaikka kuuntelenkin paljon erilaista musiikkia, ei radio silti tarjoa sitä oikeaa tasapainoa musiikin, juontajien ja tuotetun sisällön välillä. Minulle radiossa tärkeintä on juuri se musiikki ja sen jälkeen tulevat vasta juontajat jne.
Radiokanavat voisivat tietysti lukita tietyn musiikkigenren ja soundin kanavalleen, mutta siinä taas menettää kuuntelijoita ja tietysti rahaa. Vilkko Arto, Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit, 2010, 4.4.4 Genre.
Suomalaisessa radiossa hyvän musiikin tarjoaa vain parin tunnin erikoisohjelmat, esimerkiksi Kompostiradio, tai Radio Rockilla Klaus Flamingin ohjelmat, joiden ainakin olettaisin olevan erittäin asiallisia, informaatiota ja hyvää musiikkia pursuavia paketteja. Sen täydellisen tasapainon löytäminen musiikin, juontajien ja tuotetun sisällön välillä, on erittäin vaikeaa ja pitäisi vielä löytää kuuntelijat oikeasta kohdeyleisöstä.
"Musiikki on keskeinen radiosoundin tekijä, siksi ei ole samantekevää, millaista musiikkia radiossa milloinkin soitetaan. Musiikki profiloidaan testauksen ja tutkimuksen avulla kohdeyleisölle sopivaksi." Kujala, Lahti & Tamminen. Radiotyön perusteet.
Taisin kuulla joskus jostain, että ihmisillä ei kiinnosta radiossa enää musiikki. Hullujen puhetta. Kaikki joiden kanssa olen koskaan radiosta keskustellut ovat sanoneet, että he kuuntelevat radiota pääosin musiikin vuoksi. Väite ehkä pätee vanhempaan sukupolveen.
Tämän hetkisestä radiotarjonnasta on minulla henkilökohtaisesti vaikea tykätä, kuuntelen mieluummin kahden tunnin luennon itse radioaalloista joilla tutkitaan avaruutta, kuin sitä mitä varsinkin nuorille tarjotaan nykyään radiossa... aiemmin mainitsemaa viikottaista "addiktiota" lukuunottamatta.
-Heikki Illikainen
Lähteet:
Tamminen, H & Lahti, J & Kujala, T. Radiotyön Perusteet. 1998. Tampere.
Vilkko Arto, Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit, väitöskirja, 2010 http://acta.uta.fi/teos.php?id=11395
Ylen paha painajainen, Image 10/2005.
Näin mediaa opiskelevana melkein hävettää kuinka vähän radiota oikeasti kuuntelen. Radion kuuntelu jää pääosin k-marketin kassalle samalla kun toisessa korvassa on nappikuuloke, josta kuuluu parempaa musiikkia ja vieläpä ilman sitä hölynpölypuhetta. Hölynpölyllä tarkoitan tietysti aivotonta kikattelua ilman minkäänlaista informaatiota, jota kuulee varsinkin nuorille tarkoitetuissa radio-ohjelmissa ja kanavilla. On tietysti ohjelmia joissa on itse asiaakin, mutta ne tuntuvat jäävän huonon sisällön suosion taakse piiloon. Se ainoa radio-ohjelma minkä olen viikottain addiktoitunut kuuntelemaan on 95% musiikkia, kyseessä on Radio Helsingissä kerran viikossa kuuluva Kompostiradio, joka soittaa kaksi tuntia pelkkää reggae ja dancehall musiikkia. Eli sekin on periaatteessa vain kahden tunnin soittolista shuffle päällä.
Miksi radio jää sitten minulla niin vähälle kuuntelulle? Pääosin se johtuu siitä, että Suomessa ei yksinkertaisesti ole radiokanavaa, josta tulisi kuunneltavaa sisältöä koko päivän, tai edes suurimman osan päivästä. Esimerkiksi Kaikki Ylen radiokanavat ovat joko ärsyttävää teinikälätystä tai mummojen valitusradiota, tai ainakin tällainen kuva minulle on pinttynyt päähän. En muista Ylen toiminnassa tapahtuneen minkäänlaista parantavaa muutosta koko elämäni aikana, radion tai television puolella. Ylen paha painajainen, Image 10/2005.
Radio Rock on ehkä ainoa suomalainen kanava jota tavallaan pystyisi kuuntelemaan hieman enemmänkin päivän aikana, mutta rock/heavy musiikki on aika puuduttavaa kuunneltavaa pidemmän päälle ja Radio Rockillakin tulee aika paljon biisitoistoa. Biisitoisto saattaa kyllä olla välttämätöntä, oli kanava millainen tahansa. Kanavalla jolla vaihtuisi vaikka parin tunnit välein musiikkigenre saattaisi onnistua biisitoiston poistamisessa, mutta sitten taas sisällön kuunneltavuus ei välttämättä olisi jatkuvaa koska ihmisillä on niin erilaiset musiikkimaut.
Ihmisten musiikkimauista päästäänkin siihen toiseen syyhyn, miksi minulla jää radion kuuntelu niin vähäiseksi. Pidän itseäni aika suvaitsevaisena musiikin suhteen, kuuntelen kaikenlaista mökää death metallista reggaeen, monta tuntia päivässä, itseasiassa tätäkin kirjoittaessa kuuntelen yli tunnin mittaista reggae mix-nauhaa. Vaikka kuuntelenkin paljon erilaista musiikkia, ei radio silti tarjoa sitä oikeaa tasapainoa musiikin, juontajien ja tuotetun sisällön välillä. Minulle radiossa tärkeintä on juuri se musiikki ja sen jälkeen tulevat vasta juontajat jne.
Radiokanavat voisivat tietysti lukita tietyn musiikkigenren ja soundin kanavalleen, mutta siinä taas menettää kuuntelijoita ja tietysti rahaa. Vilkko Arto, Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit, 2010, 4.4.4 Genre.
Suomalaisessa radiossa hyvän musiikin tarjoaa vain parin tunnin erikoisohjelmat, esimerkiksi Kompostiradio, tai Radio Rockilla Klaus Flamingin ohjelmat, joiden ainakin olettaisin olevan erittäin asiallisia, informaatiota ja hyvää musiikkia pursuavia paketteja. Sen täydellisen tasapainon löytäminen musiikin, juontajien ja tuotetun sisällön välillä, on erittäin vaikeaa ja pitäisi vielä löytää kuuntelijat oikeasta kohdeyleisöstä.
"Musiikki on keskeinen radiosoundin tekijä, siksi ei ole samantekevää, millaista musiikkia radiossa milloinkin soitetaan. Musiikki profiloidaan testauksen ja tutkimuksen avulla kohdeyleisölle sopivaksi." Kujala, Lahti & Tamminen. Radiotyön perusteet.
Taisin kuulla joskus jostain, että ihmisillä ei kiinnosta radiossa enää musiikki. Hullujen puhetta. Kaikki joiden kanssa olen koskaan radiosta keskustellut ovat sanoneet, että he kuuntelevat radiota pääosin musiikin vuoksi. Väite ehkä pätee vanhempaan sukupolveen.
Tämän hetkisestä radiotarjonnasta on minulla henkilökohtaisesti vaikea tykätä, kuuntelen mieluummin kahden tunnin luennon itse radioaalloista joilla tutkitaan avaruutta, kuin sitä mitä varsinkin nuorille tarjotaan nykyään radiossa... aiemmin mainitsemaa viikottaista "addiktiota" lukuunottamatta.
-Heikki Illikainen
Lähteet:
Tamminen, H & Lahti, J & Kujala, T. Radiotyön Perusteet. 1998. Tampere.
Vilkko Arto, Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit, väitöskirja, 2010 http://acta.uta.fi/teos.php?id=11395
Ylen paha painajainen, Image 10/2005.
Taustalätinää kuunneltavaksi?
Kuuntelen kymmenen sekuntia ja vaihdan kanavaa. Kuuntelen biisin, jonka rytmi sopii mainiosti päivääni, mutta tylsän puheenaiheen alkaessa vaihdan jälleen uusille aaltopituuksille. Olen oikea kanavasurffailija. Liikun eri kanavien välillä ja popsin parhaat biisit tai ohjelmat itselleni kunnes taas siirryn muille taajuuksille.
En olisi uskonut, että hyvän journalistin ystävänä ”sorrun” tällaiseen, mutta uskon, että siihen löytyy syy muualtakin kuin mielialan tiheästä vaihtelusta. Tämän päivän kanavat tarjoavat meille sellaisen kanavan kuuntelutyylin. Tiedän, että en jää mistään paitsi, vaikka käyn välillä naapurin taajuuksilla. Palaan kuitenkin nopeasti takaisin siinä uskossa, että puheenaihe olisi ehtinyt vaihtua. Mitään haudan vakavaa en edes pysty aina kuuntelemaan, sillä radiota kuunnellessani teen monia muitakin asioista yhtä aikaa. Harvemmin luen kirjaa ja tiskaan samalla, koska tiedän, ettei se onnistu, mutta radion nykyinen tarjonta ei vaadi tarkkaa korvaa koko ajan, joten sehän on lähes sallittua tehdä siinä samalla jotain muuta, vai onko?
Vielä 40-luvulla radiota keräännyttiin kuuntelemaan koko naapuruston voimin yhden vastaanottimen ympärille. Ohjelmaa tuli tiettyyn kellon aikaan ja silloin piti olla radion ääressä korvat höröllä. Tietoa kuunneltiin tarkasti ja intensiivisesti. Tänä päivänä meininki on aivan toinen. Ihmiset kuuntelevat radiota kuka missäkin ja kuka milloinkin.
Finnpanelin mukaan ihmiset kuuntelevat radiota vähän alle 200 minuuttia päivässä (Finnpanel, 2011). Helpon liikuteltavuutensa ansiosta sitä kuunnellaan lenkkeillessä, autolla ajaessa tai vaikkapa töissä (Lahti&Kujala&Tamminen. 1998, 7). Myös radioon suhtautuminen on muuttunut sen kuunneltavuuden myötä. Intensiivisen keskittymisen sijaan radion kuuntelu on muuttunut tapetiksi ja sen kuuntelemisesta on muotoutunut yksilölaji entisen joukkueurheilun tilalle. Peräti 95 % kuuntelusta on nykyään passiivista, keskittymätöntä kuuntelua, jota kuunnellaan itsenäisesti muiden askareiden ohessa (Kunelius, Risto. 2004, 109-110).
Radion kuuntelun muokkautumisen syitä ovat ainakin tarjonnan lisääntyminen sekä tv:n syömä yleisö. Radio-ohjelmien tarjonta lisääntyi hurjasti kaupallisten radioiden astuttua markkinoille 80-luvun lopussa. Yleisön tarpeita alettiin ottaa huomioon ja esimerkiksi arkielämän rutiineita hyödynnettiin radion teossa. Paikallisradiot alkoivat tarjota aamulla töihin lähteville kaupungin liikennetietoja sekä uutisia ja illalla tarjottimelle lätkäistiin musiikki painoitteisempaa ohjelmaa ihmisten rentoutuessa työpäivän jälkeen. Televisio syrjäytti radion keskittyneiden kuuntelijoiden osalta ja radio tarjosi lähinnä vain taustamelua arkirutiineille. (Kunelius, Risto. 2004, 109-110)
Syntyi lähetysvirta radio. Se mahdollisti sen, että ihmiset saattoivat hypätä kanavalle ja päästä juttuun mukaan milloin vain. Lyhyet ohjelmat ja juonnot takasivat sen, että yhdelle tunnille saatiin mahdollisimman paljon yleisölle mieluista asiaa eikä ihmisen tarvinnut keskittyä kuulemaansa ”liian kauan”. (Lahti&Kujala&Tamminen. 1998, 21-24)
Tässä kuitenkin vain 95 % kuuntelutavoista. Unohdimme tyystin sen 5 % yleisöstä, joka nykypäivänäkin keskittyy radion kuuntelemiseen. Mutta onneksi emme ole ainoita. Heidät näyttää unohtaneen myös radio-ohjelmien tekijät. Ohjelmavetoisen radion, siis radion, joka uskoo kuulijoidensa keskittyvän ohjelmiinsa, muodikkuus on pahasti alamäessä. Suomessa laadukasta radiojournalismia tarjotaan vain muutamilla kanavilla.
Eikö ihmisillä ole enää aikaa keskittyä kuuntelemaan? Ovatko radion kuuntelun muuttuneet tavat pakottaneet kanavat tekemään ohjelmistosta pelkkää taustalätinää vai voisiko kanavan tarjonta muuttaa tapaamme kuunnella radiota?
Nyt näyttää pahasti siltä, että kanavat vain seuraavat yleisöntarpeita ja keskittyvät pitämään kuulijansa tyytyväisinä. Laatujournalismi saa väistyä ja yleisön ohjelmat, joita he odottavat valtaavat eeterin. Se, miten ihmiset kuuntelevat radiota määrää myös sen sisällön. Jopa YLE on vähitellen siirtymässä suurilta osin yleisöntyydyttämis sisältöön, ja jos tämä linja jatkuu sen rooli sivistävänä ja valistavana laitoksena saattaa kadota kokonaan. (Jääsaari, Johanna. 2004, 18-23)
Tulevaisuuden varalta olisikin hyvä kysyä, pitääkö kanavan tanssia vain yleisön tapojen mukaan vai sen sijaan muuttaa tapoja toiseen suuntaa. Mitä jos ihmiset avaisivatkin radion tietoisena siitä, mitä kuuntelevat? Voisiko ohjelmia markkinoida niin, että kuuntelijat koukutettaisiin avaamaan radio tiettyyn kellon aikaan? Jos esimerkiksi lehdissä tehtäisiin arvosteluja radiodokumenteista tai nostettaisiin esille myös jokin radio-ohjelma, voisiko ihmisten kiinnostus herätä samallalailla kuin tv:ssäkin.
Taustamelukin on tärkeää, mutta laaturadion katoaminen olisi katastrofi. Tulevaisuudessa radion monipuolisuuden säilyttämisen pitäisi olla enemmän kuin tärkeää.
Suvi Lappalainen, toimittaja
Lähteet:
Jääsaari, Johanna, 2004. YLE yleisön ehdoilla? Hakapaino OY, Helsinki
Lahti&Kujala&Tamminen, 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere
Kunelius, Risto, 2004. Viestinnän vallassa. Johdatus joukkuviestinnän kysymyksiin. WSOY, Helsinki
http://www.finnpanel.fi/tulokset/radio/krtkk/keskimmin.html , Luettu ja tuostettu 8.5.2011
Kuuntelen kymmenen sekuntia ja vaihdan kanavaa. Kuuntelen biisin, jonka rytmi sopii mainiosti päivääni, mutta tylsän puheenaiheen alkaessa vaihdan jälleen uusille aaltopituuksille. Olen oikea kanavasurffailija. Liikun eri kanavien välillä ja popsin parhaat biisit tai ohjelmat itselleni kunnes taas siirryn muille taajuuksille.
En olisi uskonut, että hyvän journalistin ystävänä ”sorrun” tällaiseen, mutta uskon, että siihen löytyy syy muualtakin kuin mielialan tiheästä vaihtelusta. Tämän päivän kanavat tarjoavat meille sellaisen kanavan kuuntelutyylin. Tiedän, että en jää mistään paitsi, vaikka käyn välillä naapurin taajuuksilla. Palaan kuitenkin nopeasti takaisin siinä uskossa, että puheenaihe olisi ehtinyt vaihtua. Mitään haudan vakavaa en edes pysty aina kuuntelemaan, sillä radiota kuunnellessani teen monia muitakin asioista yhtä aikaa. Harvemmin luen kirjaa ja tiskaan samalla, koska tiedän, ettei se onnistu, mutta radion nykyinen tarjonta ei vaadi tarkkaa korvaa koko ajan, joten sehän on lähes sallittua tehdä siinä samalla jotain muuta, vai onko?
Vielä 40-luvulla radiota keräännyttiin kuuntelemaan koko naapuruston voimin yhden vastaanottimen ympärille. Ohjelmaa tuli tiettyyn kellon aikaan ja silloin piti olla radion ääressä korvat höröllä. Tietoa kuunneltiin tarkasti ja intensiivisesti. Tänä päivänä meininki on aivan toinen. Ihmiset kuuntelevat radiota kuka missäkin ja kuka milloinkin.
Finnpanelin mukaan ihmiset kuuntelevat radiota vähän alle 200 minuuttia päivässä (Finnpanel, 2011). Helpon liikuteltavuutensa ansiosta sitä kuunnellaan lenkkeillessä, autolla ajaessa tai vaikkapa töissä (Lahti&Kujala&Tamminen. 1998, 7). Myös radioon suhtautuminen on muuttunut sen kuunneltavuuden myötä. Intensiivisen keskittymisen sijaan radion kuuntelu on muuttunut tapetiksi ja sen kuuntelemisesta on muotoutunut yksilölaji entisen joukkueurheilun tilalle. Peräti 95 % kuuntelusta on nykyään passiivista, keskittymätöntä kuuntelua, jota kuunnellaan itsenäisesti muiden askareiden ohessa (Kunelius, Risto. 2004, 109-110).
Radion kuuntelun muokkautumisen syitä ovat ainakin tarjonnan lisääntyminen sekä tv:n syömä yleisö. Radio-ohjelmien tarjonta lisääntyi hurjasti kaupallisten radioiden astuttua markkinoille 80-luvun lopussa. Yleisön tarpeita alettiin ottaa huomioon ja esimerkiksi arkielämän rutiineita hyödynnettiin radion teossa. Paikallisradiot alkoivat tarjota aamulla töihin lähteville kaupungin liikennetietoja sekä uutisia ja illalla tarjottimelle lätkäistiin musiikki painoitteisempaa ohjelmaa ihmisten rentoutuessa työpäivän jälkeen. Televisio syrjäytti radion keskittyneiden kuuntelijoiden osalta ja radio tarjosi lähinnä vain taustamelua arkirutiineille. (Kunelius, Risto. 2004, 109-110)
Syntyi lähetysvirta radio. Se mahdollisti sen, että ihmiset saattoivat hypätä kanavalle ja päästä juttuun mukaan milloin vain. Lyhyet ohjelmat ja juonnot takasivat sen, että yhdelle tunnille saatiin mahdollisimman paljon yleisölle mieluista asiaa eikä ihmisen tarvinnut keskittyä kuulemaansa ”liian kauan”. (Lahti&Kujala&Tamminen. 1998, 21-24)
Tässä kuitenkin vain 95 % kuuntelutavoista. Unohdimme tyystin sen 5 % yleisöstä, joka nykypäivänäkin keskittyy radion kuuntelemiseen. Mutta onneksi emme ole ainoita. Heidät näyttää unohtaneen myös radio-ohjelmien tekijät. Ohjelmavetoisen radion, siis radion, joka uskoo kuulijoidensa keskittyvän ohjelmiinsa, muodikkuus on pahasti alamäessä. Suomessa laadukasta radiojournalismia tarjotaan vain muutamilla kanavilla.
Eikö ihmisillä ole enää aikaa keskittyä kuuntelemaan? Ovatko radion kuuntelun muuttuneet tavat pakottaneet kanavat tekemään ohjelmistosta pelkkää taustalätinää vai voisiko kanavan tarjonta muuttaa tapaamme kuunnella radiota?
Nyt näyttää pahasti siltä, että kanavat vain seuraavat yleisöntarpeita ja keskittyvät pitämään kuulijansa tyytyväisinä. Laatujournalismi saa väistyä ja yleisön ohjelmat, joita he odottavat valtaavat eeterin. Se, miten ihmiset kuuntelevat radiota määrää myös sen sisällön. Jopa YLE on vähitellen siirtymässä suurilta osin yleisöntyydyttämis sisältöön, ja jos tämä linja jatkuu sen rooli sivistävänä ja valistavana laitoksena saattaa kadota kokonaan. (Jääsaari, Johanna. 2004, 18-23)
Tulevaisuuden varalta olisikin hyvä kysyä, pitääkö kanavan tanssia vain yleisön tapojen mukaan vai sen sijaan muuttaa tapoja toiseen suuntaa. Mitä jos ihmiset avaisivatkin radion tietoisena siitä, mitä kuuntelevat? Voisiko ohjelmia markkinoida niin, että kuuntelijat koukutettaisiin avaamaan radio tiettyyn kellon aikaan? Jos esimerkiksi lehdissä tehtäisiin arvosteluja radiodokumenteista tai nostettaisiin esille myös jokin radio-ohjelma, voisiko ihmisten kiinnostus herätä samallalailla kuin tv:ssäkin.
Taustamelukin on tärkeää, mutta laaturadion katoaminen olisi katastrofi. Tulevaisuudessa radion monipuolisuuden säilyttämisen pitäisi olla enemmän kuin tärkeää.
Suvi Lappalainen, toimittaja
Lähteet:
Jääsaari, Johanna, 2004. YLE yleisön ehdoilla? Hakapaino OY, Helsinki
Lahti&Kujala&Tamminen, 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere
Kunelius, Risto, 2004. Viestinnän vallassa. Johdatus joukkuviestinnän kysymyksiin. WSOY, Helsinki
http://www.finnpanel.fi/tulokset/radio/krtkk/keskimmin.html , Luettu ja tuostettu 8.5.2011
11.5.2011
Näköradio - Radio meni televisioon
Näköradio
Radio meni televisioon
Video killed the radio star. Näin väittää brittiläinen yhtye The Buggles vuonna 1979. Ironista kyllä, että juuri tämän kappaleen musiikkivideo oli MTV:n ensimmäinen musiikkivideo Yhdysvalloissa 1981. 23 vuotta myöhemmin Suomen televisioverkosta kuului tunnus ”Me rakastamme musiikkia”. The Voice -radiokanava aloitti televisiolähetykset marraskuussa 2004 ja elää ja voi hyvin edelleen. Pohdin tässä blogikirjoituksessa perinteisen ohjelmavirtakanavan formaattia ja ohjelmia televisiokäytössä ja sitä mitä se voisi olla. Esimerkkinä The Voice, joka on toistaiseksi Suomen ainut radiokanava televisiossa.(www.digitv.fi, www.scifacts.net, Wikipedia: Video killed the radio star, The Voice)
The Voice edustaa ohjelmavirtatyylistä radiokanavaa televisiossa. Lähetys siis rullaa kokoajan eteenpäin lyhyissä, muutaman minuutin jaksoissa. Hyviä puolia siinä on se, että ohjelma on monipuolista ja kohde yleisölle tehokasta palvelua. Kuuntelija voi hypätä kyytiin milloin haluaa, eikä tule kesken ohjelman milloinkaan. Samalla kuuntelija tietää, että ihan kohta tulee jotain uutta ja voi helposti jäädä kuuntelemaan. Huonoja puolia lähetysvirrassa on sen yllätyksettömyys ja se, ettei ole aikaa paneutua syvällisemmin mihinkään, vaan kokoajan on mentävä eteenpäin. Radio televisiossa on Suomessa kuitenkin niin uusi asia, että sen lähettämät ohjelmat ja musiikkivideot jaksavat yllättää, vaikka samat elementit olisi kuullut kymmeniä kertoja ilman kuvaa. The Voicella ei näin ollen ole suurta painetta olla täydellinen formaatti tarkkaan valitulle kohderyhmälle, koska palvelu on uutta ja kilpailua ei pahemmin ole. The Voicen kohderyhmänä ovat nuoret ja se soittaa laajasti poppia ja rockia. Osa musiikista on vanhaa ja kulunutta, koska uusimpien hittibiisien saaminen videoina voi olla hankalaa. Osa poliittisista videoista taas, ei välttämättä sovi jonkin mainostavan yhtiön, kanavan tai kohderyhmän aatteisiin. Esimerkkinä U2 -yhtyeen sodanvastaiset musiikkivideot jollain patrioottisella radiokanavalla Yhdysvalloissa. Radiotaajuuksilla vanhan ja kuluneen biisin soittaminen voisi maksaa usean kuuntelijan, jossei kyseessä ole joku erikoisohjelma, joka soittamisen sallisi. (Kujala, Radiotyön perusteet, s.21-27)
Mitä se kuva sitten mahdollistaa radion ohjelmissa? Ehkä suurimmista eroista normaaliin radioon, on se, että televisiossa voi näyttää. Eli juontajilla on enemmän mahdollisuuksia viihdyttää tai informoida kuulijaa ilmeillä, eleillä tai näyttämällä jotain juttuun kuuluvaa asiaa. Toisaalta se voi olla huonokin asia, jos radiojuontajan jalon taidon, kuvailemisen laatu huononee. The Voicen lähetykset tulevat usein kaikissa medioissa yhtaikaa, eikä voi ajatella pelkästään yhden median käyttäjiä.(Radiotyön perusteet, s.87) Kuvan käyttäminen radiossa tuo myös ulkonäkövaatimuksia. Kylmä tosiasia on, että rumat ihmiset harvemmin pääsevät juontamaan televisiossa. Mikään ei saa ärsyttää ja kaikki pitää olla mediaseksikästä. The Voice on hyödyntänyt kuvaa myös sää -osuuteen, jossa voi näyttää reaaliaikaista videokuvaa ulkoa. Tämä on erittäin hyvä lisä ihmisten informoimiseen säästä. Yleensä meteorologien kirjoittamat tiedotukset ovat aika suuntaa-antavia, eikä kerro onko tässä minun päällä pilvi vai ei. Videokuvaa voisi olla toki muualtakin kuin Helsingistä. Kuvaa on hyödynnetty myös vieraiden kohdalla. Esimerkiksi perjantaina 06.05. Elastinen ja Iso H pelasivat TuttuJuttu -peliä Voicen studiossa. Käännettävät nimikyltit ja räkäiset naurut eivät varmasti pitänyt perinteisen radion kuuntelijaa niin hyvin mukana kuin radion katselijaa. Perinteisen radion kuuntelijakilpailuissakin avautuu mahdollisuuksien maailma, kun lisätään kuva. Muutkin radiot käyttävät kyllä valokuvaa ja videokuvaa hyväkseen nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa, mutta sinnekin, niin kuin television ääreen pitää erikseen hakeutua. Vielä toistaiseksi radiota kuunnellaan jonkun muun tekemisen ohella. Kuvan lisääminen kokemukseen toisi vaikeuksia autolla ajamiseen tai töiden tekoon työpaikoilla. Ei kyllä haittaisi, vaikka autosoittimen näyttöön tulisi välillä valokuvia kelistä, juontajista tai vieraista. Tällä hetkellä nähtävällä radiolla on hyvä jalansija ihmisten olohuoneissa ja virastojen odotussaleissa. Hiljaisuuden tappaja ja sivusilmällä seurattava viihdyttäjä, sitä se minulle radion katselijana on. (www.voice.fi, www. Sbsradio.com)
-Tommi Hietaharju
Lähteet:
Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere.
Www.voice.fi
fi.wikipedia.org: Video killed the radio star, The Voice
http://www.scifacts.net/696/first_music_video_aired_on_mtv_was_quotvideo_killed_the_radio_starquot_by_the_buggles
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&area=1&top=9&parent=74&id=143
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&top=9&parent=9&id=137
http://www.digitv.fi/sivu.asp?path=1;699;3026;4990
Radio meni televisioon
Video killed the radio star. Näin väittää brittiläinen yhtye The Buggles vuonna 1979. Ironista kyllä, että juuri tämän kappaleen musiikkivideo oli MTV:n ensimmäinen musiikkivideo Yhdysvalloissa 1981. 23 vuotta myöhemmin Suomen televisioverkosta kuului tunnus ”Me rakastamme musiikkia”. The Voice -radiokanava aloitti televisiolähetykset marraskuussa 2004 ja elää ja voi hyvin edelleen. Pohdin tässä blogikirjoituksessa perinteisen ohjelmavirtakanavan formaattia ja ohjelmia televisiokäytössä ja sitä mitä se voisi olla. Esimerkkinä The Voice, joka on toistaiseksi Suomen ainut radiokanava televisiossa.(www.digitv.fi, www.scifacts.net, Wikipedia: Video killed the radio star, The Voice)
The Voice edustaa ohjelmavirtatyylistä radiokanavaa televisiossa. Lähetys siis rullaa kokoajan eteenpäin lyhyissä, muutaman minuutin jaksoissa. Hyviä puolia siinä on se, että ohjelma on monipuolista ja kohde yleisölle tehokasta palvelua. Kuuntelija voi hypätä kyytiin milloin haluaa, eikä tule kesken ohjelman milloinkaan. Samalla kuuntelija tietää, että ihan kohta tulee jotain uutta ja voi helposti jäädä kuuntelemaan. Huonoja puolia lähetysvirrassa on sen yllätyksettömyys ja se, ettei ole aikaa paneutua syvällisemmin mihinkään, vaan kokoajan on mentävä eteenpäin. Radio televisiossa on Suomessa kuitenkin niin uusi asia, että sen lähettämät ohjelmat ja musiikkivideot jaksavat yllättää, vaikka samat elementit olisi kuullut kymmeniä kertoja ilman kuvaa. The Voicella ei näin ollen ole suurta painetta olla täydellinen formaatti tarkkaan valitulle kohderyhmälle, koska palvelu on uutta ja kilpailua ei pahemmin ole. The Voicen kohderyhmänä ovat nuoret ja se soittaa laajasti poppia ja rockia. Osa musiikista on vanhaa ja kulunutta, koska uusimpien hittibiisien saaminen videoina voi olla hankalaa. Osa poliittisista videoista taas, ei välttämättä sovi jonkin mainostavan yhtiön, kanavan tai kohderyhmän aatteisiin. Esimerkkinä U2 -yhtyeen sodanvastaiset musiikkivideot jollain patrioottisella radiokanavalla Yhdysvalloissa. Radiotaajuuksilla vanhan ja kuluneen biisin soittaminen voisi maksaa usean kuuntelijan, jossei kyseessä ole joku erikoisohjelma, joka soittamisen sallisi. (Kujala, Radiotyön perusteet, s.21-27)
Mitä se kuva sitten mahdollistaa radion ohjelmissa? Ehkä suurimmista eroista normaaliin radioon, on se, että televisiossa voi näyttää. Eli juontajilla on enemmän mahdollisuuksia viihdyttää tai informoida kuulijaa ilmeillä, eleillä tai näyttämällä jotain juttuun kuuluvaa asiaa. Toisaalta se voi olla huonokin asia, jos radiojuontajan jalon taidon, kuvailemisen laatu huononee. The Voicen lähetykset tulevat usein kaikissa medioissa yhtaikaa, eikä voi ajatella pelkästään yhden median käyttäjiä.(Radiotyön perusteet, s.87) Kuvan käyttäminen radiossa tuo myös ulkonäkövaatimuksia. Kylmä tosiasia on, että rumat ihmiset harvemmin pääsevät juontamaan televisiossa. Mikään ei saa ärsyttää ja kaikki pitää olla mediaseksikästä. The Voice on hyödyntänyt kuvaa myös sää -osuuteen, jossa voi näyttää reaaliaikaista videokuvaa ulkoa. Tämä on erittäin hyvä lisä ihmisten informoimiseen säästä. Yleensä meteorologien kirjoittamat tiedotukset ovat aika suuntaa-antavia, eikä kerro onko tässä minun päällä pilvi vai ei. Videokuvaa voisi olla toki muualtakin kuin Helsingistä. Kuvaa on hyödynnetty myös vieraiden kohdalla. Esimerkiksi perjantaina 06.05. Elastinen ja Iso H pelasivat TuttuJuttu -peliä Voicen studiossa. Käännettävät nimikyltit ja räkäiset naurut eivät varmasti pitänyt perinteisen radion kuuntelijaa niin hyvin mukana kuin radion katselijaa. Perinteisen radion kuuntelijakilpailuissakin avautuu mahdollisuuksien maailma, kun lisätään kuva. Muutkin radiot käyttävät kyllä valokuvaa ja videokuvaa hyväkseen nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa, mutta sinnekin, niin kuin television ääreen pitää erikseen hakeutua. Vielä toistaiseksi radiota kuunnellaan jonkun muun tekemisen ohella. Kuvan lisääminen kokemukseen toisi vaikeuksia autolla ajamiseen tai töiden tekoon työpaikoilla. Ei kyllä haittaisi, vaikka autosoittimen näyttöön tulisi välillä valokuvia kelistä, juontajista tai vieraista. Tällä hetkellä nähtävällä radiolla on hyvä jalansija ihmisten olohuoneissa ja virastojen odotussaleissa. Hiljaisuuden tappaja ja sivusilmällä seurattava viihdyttäjä, sitä se minulle radion katselijana on. (www.voice.fi, www. Sbsradio.com)
-Tommi Hietaharju
Lähteet:
Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere.
Www.voice.fi
fi.wikipedia.org: Video killed the radio star, The Voice
http://www.scifacts.net/696/first_music_video_aired_on_mtv_was_quotvideo_killed_the_radio_starquot_by_the_buggles
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&area=1&top=9&parent=74&id=143
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&top=9&parent=9&id=137
http://www.digitv.fi/sivu.asp?path=1;699;3026;4990
7.4.2011
Radio teki murron – ja jäi kiinni
Radio mahdollisti tullessaan aivan uudenlaisen tavan kuulla ja kokea maailmaa. Se pystyi lehteä nopeammin ja tehokkaammin levittämään tietoa; tutkimaan ja perehtymään asioihin. Sokerina pohjalla: kaikki informaatio oli mahdollista tallentaa. Yksikään tieto ei ollut vain huhupuheiden varassa.
Radion toimintatapa ei kuitenkaan ollut kaikille toimittajille suotuisa väylä toimia. Tutkiva journalismi ei koskaan erityisemmin kehittynyt radiojournalismin piirissä. Alun perin syynä saattoi olla halukkaiden tietolähteiden puute (kuka nyt haluaisi kertoa valtakuntaa kohahduttavia salaisuuksia omalla äänellään). Toisaalta taas, radio olisi kuitenkin mahdollistanut esimerkiksi salakuuntelun, jolloin toimittajan sana ei toimisi ainoana todistusaineistona. Onhan kaksi täysin eri asiaa kirjoittaa poliisien kiroilusta ja rasistisista kommenteista kuin äänittää se autenttiseksi, jolloin kaikki pystyvät tilanteen omin korvin kuulemaan ja kokemaan.
Osa journalisteista koettikin käyttää radion tiedotustapaa hyödykseen. Ja vuonna 1950 radio teki kansaa kohahduttavan murtonsa. Usko Santavuoren Radio tekee murron -ohjelmassa toimittaja teki valemurron, josta vain poliisipäällikkö oli tietoinen. Koska ryöstäjää pidättämään tulleet poliisit eivät tienneet tilanteen olevan lavastettu, he käyttäytyivät tavalla, josta kansa nosti suuren metelin. Poliisit kiroilivat ensikertaa valtakunnallisessa radiolähetyksessä samalla, kun löivät ja uhkasivat aseella itse selostajaa, joka koetti olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen (Ylen elävä arkisto. Radio tekee murron, 1950. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=30&t=282&a=1193).
Santavuoren sensaatiojutut olivat radion vastine printtimediassa näkyville sensaatiokirjoittajille, kuten Matti Jämsälle. Jämsä selosti jutuissaan esimerkiksi oman laskuvarjohyppynsä ja lavastetun murtovarkauden. Santavuori siirsi nämä reportaasit mikrofonille ja sai kuuntelijat lähtemään mukanaan mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. (Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron.)
Radion murto jäi kuitenkin kiinni. Se suistui sensaatioista viihteellisyyteen ja yleisön miellyttämiseen. Tutkiva journalismi lukittiin vankilaan, eikä radiolla ole käynyt mielessäkään päästää sitä jälleen vapaaksi. Radion poissaolo tutkivan journalismin piiristä näkyy tänäkin päivänä Tutkivan journalismin yhdistyksen jakamissa Lumilapio-palkinnoissa. Radiosta ei ole palkintojen jaon historiassa löydetty yhtään palkittavaa (Arolainen 2008). Televisio puolestaan loistaa läsnäolollaan – ottaen huomioon, että televisio teki oman murtonsa vasta 1960-luvulla (Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron).
Televisio ja printtimedia nousivat tutkivan journalismin kuninkuusluokkaan 1990-luvulla. Vuosikymmenen merkkipaaluja ovat muun muassa Tutkivan journalismin yhdistyksen perustaminen vuonna 1992, Yleisradion MOT-televisiohjelma syksyllä 1996 ja Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän perustaminen vuoden 1997 lopulla. (Arolainen 2008.) Kysymys kuuluukin: mihin radio jäi?
Pääsyy radion kaikkoamiseen sensaatioista ja tutkivasta journalismista löytynee sen rakenteesta. Ohjelmatyypit voidaan karkeasti jakaa kuuteen eri kategoriaan: makasiini, musiikkilähetys, uutiset, haastattelu, keskustelu sekä puhelinkontaktiohjelma (Kujala & Lahti & Tamminen, 1998). Etenkin musiikki on nykyisin tärkeässä roolissa. Radiota kun kuunnellaan pääasiassa automatkoilla. Lisäksi juontajakeskeisyys on nostanut yhä vain enemmän päätään. Radiolla ei etenkään kaupallisilla kanavilla tarvitse olla mitään niin sanotusti tärkeää asiaa. Kunhan saa kuuntelijan nauramaan ja pysymään kanavalla.
Miksi radio toimii näin? Koska se on kaupallistunut. Markkinavoimat määrävät paljolti ohjelmien sisällön ja musiikin. Sivuaskeliin ei ole varaa. Mihin tutkiva journalismi mahtuu, jos ohjelmatyypit ovat näin tarkkaan määriteltyjä? Televisiolla ei ole samaa ongelmaa, sillä sen ei niin tarkasti tarvitse määritellä omaa linjaansa, vaan voi tehdä monia erilaisia ohjelmia omalle kanavalleen; lastenohjelmista 45-minuuttiin. Mainostajatkin voivat mukavasti valita oman ohjelmansa, jonka välissä lähettää mainoksiaan. Radion lyhyet ohjelmapaikat pakottavat niistä jokaisen seuraamaan orjallisesti koko kanavan linjaa.
~Jatta Heino, toimittaja
Lähteet:
Arolainen, Teuvo 2008. Tutkivan journalismin vuosikymmen. Tutkivan journalismin yhdistys ry. Luettu ja tulostettu 9.9.2010.
Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere, 42-66.
Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron. Luettu ja tallennettu 30.3.2011.
Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron. Luettu ja tallennettu 31.3.2011.
Radion toimintatapa ei kuitenkaan ollut kaikille toimittajille suotuisa väylä toimia. Tutkiva journalismi ei koskaan erityisemmin kehittynyt radiojournalismin piirissä. Alun perin syynä saattoi olla halukkaiden tietolähteiden puute (kuka nyt haluaisi kertoa valtakuntaa kohahduttavia salaisuuksia omalla äänellään). Toisaalta taas, radio olisi kuitenkin mahdollistanut esimerkiksi salakuuntelun, jolloin toimittajan sana ei toimisi ainoana todistusaineistona. Onhan kaksi täysin eri asiaa kirjoittaa poliisien kiroilusta ja rasistisista kommenteista kuin äänittää se autenttiseksi, jolloin kaikki pystyvät tilanteen omin korvin kuulemaan ja kokemaan.
Osa journalisteista koettikin käyttää radion tiedotustapaa hyödykseen. Ja vuonna 1950 radio teki kansaa kohahduttavan murtonsa. Usko Santavuoren Radio tekee murron -ohjelmassa toimittaja teki valemurron, josta vain poliisipäällikkö oli tietoinen. Koska ryöstäjää pidättämään tulleet poliisit eivät tienneet tilanteen olevan lavastettu, he käyttäytyivät tavalla, josta kansa nosti suuren metelin. Poliisit kiroilivat ensikertaa valtakunnallisessa radiolähetyksessä samalla, kun löivät ja uhkasivat aseella itse selostajaa, joka koetti olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen (Ylen elävä arkisto. Radio tekee murron, 1950. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=30&t=282&a=1193).
Santavuoren sensaatiojutut olivat radion vastine printtimediassa näkyville sensaatiokirjoittajille, kuten Matti Jämsälle. Jämsä selosti jutuissaan esimerkiksi oman laskuvarjohyppynsä ja lavastetun murtovarkauden. Santavuori siirsi nämä reportaasit mikrofonille ja sai kuuntelijat lähtemään mukanaan mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. (Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron.)
Radion murto jäi kuitenkin kiinni. Se suistui sensaatioista viihteellisyyteen ja yleisön miellyttämiseen. Tutkiva journalismi lukittiin vankilaan, eikä radiolla ole käynyt mielessäkään päästää sitä jälleen vapaaksi. Radion poissaolo tutkivan journalismin piiristä näkyy tänäkin päivänä Tutkivan journalismin yhdistyksen jakamissa Lumilapio-palkinnoissa. Radiosta ei ole palkintojen jaon historiassa löydetty yhtään palkittavaa (Arolainen 2008). Televisio puolestaan loistaa läsnäolollaan – ottaen huomioon, että televisio teki oman murtonsa vasta 1960-luvulla (Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron).
Televisio ja printtimedia nousivat tutkivan journalismin kuninkuusluokkaan 1990-luvulla. Vuosikymmenen merkkipaaluja ovat muun muassa Tutkivan journalismin yhdistyksen perustaminen vuonna 1992, Yleisradion MOT-televisiohjelma syksyllä 1996 ja Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän perustaminen vuoden 1997 lopulla. (Arolainen 2008.) Kysymys kuuluukin: mihin radio jäi?
Pääsyy radion kaikkoamiseen sensaatioista ja tutkivasta journalismista löytynee sen rakenteesta. Ohjelmatyypit voidaan karkeasti jakaa kuuteen eri kategoriaan: makasiini, musiikkilähetys, uutiset, haastattelu, keskustelu sekä puhelinkontaktiohjelma (Kujala & Lahti & Tamminen, 1998). Etenkin musiikki on nykyisin tärkeässä roolissa. Radiota kun kuunnellaan pääasiassa automatkoilla. Lisäksi juontajakeskeisyys on nostanut yhä vain enemmän päätään. Radiolla ei etenkään kaupallisilla kanavilla tarvitse olla mitään niin sanotusti tärkeää asiaa. Kunhan saa kuuntelijan nauramaan ja pysymään kanavalla.
Miksi radio toimii näin? Koska se on kaupallistunut. Markkinavoimat määrävät paljolti ohjelmien sisällön ja musiikin. Sivuaskeliin ei ole varaa. Mihin tutkiva journalismi mahtuu, jos ohjelmatyypit ovat näin tarkkaan määriteltyjä? Televisiolla ei ole samaa ongelmaa, sillä sen ei niin tarkasti tarvitse määritellä omaa linjaansa, vaan voi tehdä monia erilaisia ohjelmia omalle kanavalleen; lastenohjelmista 45-minuuttiin. Mainostajatkin voivat mukavasti valita oman ohjelmansa, jonka välissä lähettää mainoksiaan. Radion lyhyet ohjelmapaikat pakottavat niistä jokaisen seuraamaan orjallisesti koko kanavan linjaa.
~Jatta Heino, toimittaja
Lähteet:
Arolainen, Teuvo 2008. Tutkivan journalismin vuosikymmen. Tutkivan journalismin yhdistys ry. Luettu ja tulostettu 9.9.2010.
Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere, 42-66.
Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron. Luettu ja tallennettu 30.3.2011.
Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron. Luettu ja tallennettu 31.3.2011.
6.4.2011
Uskottavuusongelmia
Marsilaiset ovat hyökänneet maahan! Paetkaa henkenne edestä!
Vuonna 1938 New Yorkissa syntyi paniikki Maailmojen sota -kuunnelman johdosta. Mercury Theatre on the Airin esitys oli niin uskottava, että radion kuuntelijat miltei laskivat alleen.
Mutta pystyykö radio nykypäivänä vastaavanlaisiin tempauksiin?
Vastaukseni on ei. Ihmiset ovat nykyään NIIN skeptisiä (en voi olla painottamatta tuota sanaa), mutta en voi sanoa sen olevan automaattisesti huono asia. Itsekin olen skeptinen, enkä usko mitään, - opittujen perinteiden mukaisesti - ennen kuin itse näen omin silmin. Osin skeptisyys johtuu ihmisten medialukutaidosta ja tiedostetaan, että kaikki, mitä tarjotaan, ei ole väistämättä totta. Osa epäilee radiouutisiakin, ovathan nekin (poliittisestikin) värittyneitä, koska mistään asiasta ei ole yhtä totuutta. Niin monta kuin on kertojaa, on myös tarinaa.
Närää sen sijaan pystyy vielä aiheuttamaan. Syyskuussa 2010 Julkisen sanan neuvosto (tuo hyvien journalististen tapojen valvova Isoveli, joka nyt ei oikeastaan muuta tee kuin heiluttaa sormeaan tyyliin ”soo soo”) antoi Radio Rockille langettavan päätöksen haastattelua ja loukkaavaa ilmaisua koskevassa asiassa, niin sanotussa ”ilmastoähkijä”-tapauksessa. (Julkisen sanan neuvoston www-sivu. 4.4.2011)
Kantelijan mukaan hän antoi pyynnöstä Radio Rockin Korporaatioon haastattelun ilmastomuutoksesta 16.9.2009. Tämän jälkeen useassa ohjelmassa haastattelusta oli otettu pätkiä pilailuun ja kantelija oli nimetty "ilmastoähkijäksi". Vanhan miehen hengenahdistuksen pilkkaaminen oli kantelijan, - kuten myös Julkisen sanan neuvoston - mielestä hyvien journalististen tapojen vastaista. Kantelija ei ollut antanut lupaa haastattelun käyttämiseen pätkittynä muussa ohjelmassa. Mutta vähensikö tämä tapaus Radio Rockin kuuntelijoita? Tuskin.
En nyt väitä, että Julkisen sanan neuvosto olisi turha järjestö. Päinvastoin, sen tarkoituksena on kuitenkin valvoa, että asioita käsitellään hyvien tapojen mukaisesti, eikä yksittäistä henkilöä tai ryhmää aseteta huonoon valoon aiheetta. Mikään radio ei halua huomautuksia Julkisen sanan neuvostolta varsinkaan toistuvasti. Kysymys on mm. radion journalistisesta uskottavuudesta. (Kujala, Lahti & Tamminen, Radiotyön perusteet, 1998: 132)
Uskottavuus. Nimen omaan.
Radion Rockin tapauksessa uskottavuuden tavoittelu taitaa olla jo mennyttä, kun kanavaa kuuntelee. Uskon, että monenkin mielestä kyseisen aseman juontajien jutut ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta lähin mielleyhtymäni juontajia kuunnellessa on teini-ikäiset pojat, jotka ihan luvan kanssa saavat kerrankin vähän revitellä. Tämä voi vaikuttaa, että olisin konservatiivinen ja YLEn hillityn linjan kannalla (jossa ei nyt sinänsä ole mitään vikaa), mutta ei niinkään, hyvät lukijat. Olenhan kuitenkin 22-vuotias opiskelija ja keski-ikäiset ja viiksiinsä tuhisevat mies- tai naisjuontajat leppoisine pullantuoksuisine puheineen eivät lämmitä.
Olen sitä mieltä, että juontajan täytyy olla PERSOONA, ollakseen uskottava, mutta jos radiopersoonan muodostaa pieruhuumorilla, mennään kuusikkoon ja pahasti. Hyvän ja uskottavan radiopersoonan luominen on tuskaisaa, ja kaikkiahan ei voi miellyttää, eikö vain?
Tässä siis törmäämme dilemmaan. Kuinka olla uskottava, viihdyttävä ja asiallinen yhtä aikaa kun joku on aina valmis epäilemään sanojasi? Nykyaikaisten formaattiradioiden aikana on myös mentävä kanavan ehtojen mukaan. Tylsäähän se olisi jos YleX:n juontajat olisivat samanlaisia kuin Radio Suomessa - tai toisinpäin se voisi olla epäuskottavaa ja jopa asiatontakin. Kaiken lisäksi kaupallisten kanavien täytyy ottaa huomioon mainostajat (eli yritykset, jotka pitelevät kanavajohtoa hyppysissään), joten ihan kenestä tai mistä vain saa sanoa pahaa - vaikka se sananvapauden mukaan ihan sallittua olisikin.
Tyhmähän (tai joissain tapauksissa uskalias) sellainen ihminen on, joka puree kättä joka häntä ruokkii. Mutta voiko olla uskottava, jos kertoo vain toisen puolen totuudesta, eikä sano asioiden toista laitaa siinä pelossa, että mainostaja pitää sitä loukkauksena ja hyökkäyksenä itseään kohtaan?
Toisaalta, harva radiokanava yrittää edes erottua massasta. YLEn eri radiokanavilla työskennellyt Sami Kuusela toteaa, että juontajat puhuvat lyhyesti ei-mistään eivätkä nykyiset formaattiradiot yleensä edes yritä herättää huomiota tempauksillaan tai sisällöllään. (Kuusela, Trendi 10/2003)
Onko radion tehtävä enää edes olla uskottava ja vaikuttava? Onko sen tarkoitus olla vain aamukahvihetkiemme virike ja taustamatto, jotta ihmiset eivät tuntisi oloaan niin yksinäisiksi? Korkeintaan kolmen minuutin uutiset jaksetaan kuunnella keskittyneesti.
Itsehän en kuuntele radiota kuin pakosta.
Joni Aapaoja, Viesti09 L1
LÄHTEET:
Julkisen sanan neuvosto. www.jsn.fi/fi/paatokset/?id=6470&year=. Luettu 4.4.2011.
Kujala Tapio, Lahti Jari & Tamminen Heikki 1998: Radiotyön perusteet - johdatus suoraan lähetykseen. Tammerpaino Oy. Tampere
Kuusela Sami. 10/2003. Radio ei kiinnosta, vaikka se soi. Trendi.
Wikipedia. War of the Worlds (radio drama) en.wikipedia.org/wiki/The_War_of_the_Worlds_(radio_drama) Luettu 4.4.2011
Vuonna 1938 New Yorkissa syntyi paniikki Maailmojen sota -kuunnelman johdosta. Mercury Theatre on the Airin esitys oli niin uskottava, että radion kuuntelijat miltei laskivat alleen.
Mutta pystyykö radio nykypäivänä vastaavanlaisiin tempauksiin?
Vastaukseni on ei. Ihmiset ovat nykyään NIIN skeptisiä (en voi olla painottamatta tuota sanaa), mutta en voi sanoa sen olevan automaattisesti huono asia. Itsekin olen skeptinen, enkä usko mitään, - opittujen perinteiden mukaisesti - ennen kuin itse näen omin silmin. Osin skeptisyys johtuu ihmisten medialukutaidosta ja tiedostetaan, että kaikki, mitä tarjotaan, ei ole väistämättä totta. Osa epäilee radiouutisiakin, ovathan nekin (poliittisestikin) värittyneitä, koska mistään asiasta ei ole yhtä totuutta. Niin monta kuin on kertojaa, on myös tarinaa.
Närää sen sijaan pystyy vielä aiheuttamaan. Syyskuussa 2010 Julkisen sanan neuvosto (tuo hyvien journalististen tapojen valvova Isoveli, joka nyt ei oikeastaan muuta tee kuin heiluttaa sormeaan tyyliin ”soo soo”) antoi Radio Rockille langettavan päätöksen haastattelua ja loukkaavaa ilmaisua koskevassa asiassa, niin sanotussa ”ilmastoähkijä”-tapauksessa. (Julkisen sanan neuvoston www-sivu.
Kantelijan mukaan hän antoi pyynnöstä Radio Rockin Korporaatioon haastattelun ilmastomuutoksesta 16.9.2009. Tämän jälkeen useassa ohjelmassa haastattelusta oli otettu pätkiä pilailuun ja kantelija oli nimetty "ilmastoähkijäksi". Vanhan miehen hengenahdistuksen pilkkaaminen oli kantelijan, - kuten myös Julkisen sanan neuvoston - mielestä hyvien journalististen tapojen vastaista. Kantelija ei ollut antanut lupaa haastattelun käyttämiseen pätkittynä muussa ohjelmassa. Mutta vähensikö tämä tapaus Radio Rockin kuuntelijoita? Tuskin.
En nyt väitä, että Julkisen sanan neuvosto olisi turha järjestö. Päinvastoin, sen tarkoituksena on kuitenkin valvoa, että asioita käsitellään hyvien tapojen mukaisesti, eikä yksittäistä henkilöä tai ryhmää aseteta huonoon valoon aiheetta. Mikään radio ei halua huomautuksia Julkisen sanan neuvostolta varsinkaan toistuvasti. Kysymys on mm. radion journalistisesta uskottavuudesta. (Kujala, Lahti & Tamminen, Radiotyön perusteet, 1998: 132)
Uskottavuus. Nimen omaan.
Radion Rockin tapauksessa uskottavuuden tavoittelu taitaa olla jo mennyttä, kun kanavaa kuuntelee. Uskon, että monenkin mielestä kyseisen aseman juontajien jutut ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta lähin mielleyhtymäni juontajia kuunnellessa on teini-ikäiset pojat, jotka ihan luvan kanssa saavat kerrankin vähän revitellä. Tämä voi vaikuttaa, että olisin konservatiivinen ja YLEn hillityn linjan kannalla (jossa ei nyt sinänsä ole mitään vikaa), mutta ei niinkään, hyvät lukijat. Olenhan kuitenkin 22-vuotias opiskelija ja keski-ikäiset ja viiksiinsä tuhisevat mies- tai naisjuontajat leppoisine pullantuoksuisine puheineen eivät lämmitä.
Olen sitä mieltä, että juontajan täytyy olla PERSOONA, ollakseen uskottava, mutta jos radiopersoonan muodostaa pieruhuumorilla, mennään kuusikkoon ja pahasti. Hyvän ja uskottavan radiopersoonan luominen on tuskaisaa, ja kaikkiahan ei voi miellyttää, eikö vain?
Tässä siis törmäämme dilemmaan. Kuinka olla uskottava, viihdyttävä ja asiallinen yhtä aikaa kun joku on aina valmis epäilemään sanojasi? Nykyaikaisten formaattiradioiden aikana on myös mentävä kanavan ehtojen mukaan. Tylsäähän se olisi jos YleX:n juontajat olisivat samanlaisia kuin Radio Suomessa - tai toisinpäin se voisi olla epäuskottavaa ja jopa asiatontakin. Kaiken lisäksi kaupallisten kanavien täytyy ottaa huomioon mainostajat (eli yritykset, jotka pitelevät kanavajohtoa hyppysissään), joten ihan kenestä tai mistä vain saa sanoa pahaa - vaikka se sananvapauden mukaan ihan sallittua olisikin.
Tyhmähän (tai joissain tapauksissa uskalias) sellainen ihminen on, joka puree kättä joka häntä ruokkii. Mutta voiko olla uskottava, jos kertoo vain toisen puolen totuudesta, eikä sano asioiden toista laitaa siinä pelossa, että mainostaja pitää sitä loukkauksena ja hyökkäyksenä itseään kohtaan?
Toisaalta, harva radiokanava yrittää edes erottua massasta. YLEn eri radiokanavilla työskennellyt Sami Kuusela toteaa, että juontajat puhuvat lyhyesti ei-mistään eivätkä nykyiset formaattiradiot yleensä edes yritä herättää huomiota tempauksillaan tai sisällöllään. (Kuusela, Trendi 10/2003)
Onko radion tehtävä enää edes olla uskottava ja vaikuttava? Onko sen tarkoitus olla vain aamukahvihetkiemme virike ja taustamatto, jotta ihmiset eivät tuntisi oloaan niin yksinäisiksi? Korkeintaan kolmen minuutin uutiset jaksetaan kuunnella keskittyneesti.
Itsehän en kuuntele radiota kuin pakosta.
Joni Aapaoja, Viesti09 L1
LÄHTEET:
Julkisen sanan neuvosto. www.jsn.fi/fi/paatokset/?id=6470&year=. Luettu 4.4.2011.
Kujala Tapio, Lahti Jari & Tamminen Heikki 1998: Radiotyön perusteet - johdatus suoraan lähetykseen. Tammerpaino Oy. Tampere
Kuusela Sami. 10/2003. Radio ei kiinnosta, vaikka se soi. Trendi.
Wikipedia. War of the Worlds (radio drama) en.wikipedia.org/wiki/The_War_of_the_Worlds_(radio_drama) Luettu 4.4.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
