Kukonlaulun aikaan

Kaupallisten radiokanavien päivittäistä tarjontaa tutkaillessa voi tehdä havainnon, että lähes joka radiokanavan suuri ylpeydenaihe on aamuohjelma. Radio Suomipopilla ”aamulypsy”, jonka juontaja Jaajo Linnonmaa voitti toistamiseen vuoden radiojuontajan tittelin Radio Gaalassa 2010. Radio Nrj:llä ”Nrj aamupojat”, joka voitti vuoden radio-ohjelma tittelin samaisessa kisassa. Myös Radio Rockin ”Heikelä korporaatio” ja The Voicen ”heräämö” ovat kanaviensa selkeitä vetonauloja.

Turun sanomien uutisen mukaan radiota kuunnellaan eniten päiväsaikaan (http://www.ts.fi/online/kotimaa/194025.html). Silloin eri radiokanavat tavoittavat yhteensä yli miljoona kuulijaa. Mistä siis johtuu, että juuri radiokanavien aamuohjelmat ovat tunnetuimpia ja suosituimpia ohjelmia ja niihin satsaan kaikista eniten. Esimerkiksi Nrj:llä toistetaan aamuohjelmassa tulleita juttuja ja juontoja vielä päivälläkin. Luulisi, että radiokanavien vetonaula-ohjelma olisi päivällä tai iltapäivällä. Silloinhan suurin osa ihmisistä on liikenteessä autolla tai on päässyt töistä ja koulusta kotiin.

Markkinoinnin avulla radion tuotevalikoimasta korostetaan suunnitelmallisesti niitä ominaisuuksia, jotka menestyksen kannalta ovat tarkoituksenmukaisimpia. (Kujala, Lahti, Tamminen 1999) Radiokanavat ovat selkeästi valinneet juuri aamuohjelmat korostuksen kohteeksi. Jos vertaa televisiota ja radiota, tavoittaa edellä mainituista aamuaikaan paremmin radio, koska sen kuuntelu on helpompaa työnteon tai autolla ajamisen ohella. Yksi syy siis aamuohjelmien panostamiseen on mahdollisesti se, että aamuaikaan saadaan tavoitettua myös television aktiiviset katsojat, jotka aamuisin joutuvat korvaamaan television radiolla.

Finnpanelin tekemän tutkimuksen mukaan vuonna 2010 47 % radion kuuntelijoista on kuunnellut radiota kotonaan (http://www.finnpanel.fi/lataukset/radiovuosi_2011.pdf). Aamullahan valtaosa on töissä tai koulussa, ja nekin, joilla on hieman pidempi työmatka, pystyvät kuuntelemaan aamuohjelmaa noin tunnin tai pari. Tai ajatellaanpa vaikka yötyöntekijöitä. Yötyöntekijöistä suurin osahan on hommissa, jossa radiota pystyy kuuntelemaan, mutta itse en ainakaan lonkalta pysty heittämään yhtäkään yöradio-ohjelmaa nimeltä. Myös Radio Voimalle tehdystä tutkimuksesta ilmenee, että kuuntelijoita on eniten iltapäivällä kello 14–18 välillä (https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/27084/Jonna.Nurminen.pdf?sequence=1).

Näistä tutkimuksista huolimatta Finnpanelin tekemän radiotutkimuksen mukaan radiokanavien aamuohjelmilla todella on hitusen verran enemmän kuuntelijoita kuin päiväs- ja ilta-aikaan. Voisiko syynä aamuohjelmien kuunteluun olla se, että ennen työ- ja koulupäivää halutaan olla kartalla, mitä maailmalla on tapahtunut tai millaista säätä on luvassa. Osaltaan myös se, että aamuohjelmiin on valittu juontajiksi juuri mielenkiintoisimmat radiopersoonat, koukuttaa varmasti kuuntelijoita avaamaan radion juuri aamulla. Tästä herääkin taas kysymys, miksi juuri aamuohjelmiin on valittu ne mielenkiintoisimmat radiopersoonat? Onhan totta, että myös niin sanotut tähtitoimittajat toimivat radiokanavien markkinointi välineenä (Kujala, Lahti Tamminen 1999). Ehkä radiokanavilla on ajateltu, että jos valtaosa kuuntelijoista saadaan avaamaan radio tähtijuontajan avulla jo aamulla, jatkavat he radion kuuntelua todennäköisesti myös päiväsaikaan, kun jo aamulla on puffattu päivällä tulevat mielenkiintoiset jutut ja aiheet.

Ennen vanhaan ainakin omassa mummolassani radio napsautettiin päälle heti herätessä, ja sieltä kuunneltiin uutiset tai musiikkia aamuaskareiden taustahälynä. Oletetaanko vieläkin, että valtaosa kuuntelijoista tekee yhä samoin. Tai pidetäänkö radiota jotenkin aamun avaajana, jollaisena se ennen on varmasti toiminutkin. Luulenpa, että nykyään kuitenkin napsautetaan aamuisin päälle todennäköisemmin Spotify tai televisio kuin radio. Finnpanelin tekemän tutkimuksen mukaan näyttäisi silti, että juuri ”mummot” ja ”papat” ovat aamuradioiden suurin kuuntelijajoukko. Heidänkö ansiostaan siis radiokanavien aamuohjelmat ovat suosituimpia. Samaisessa tutkimuksessa ilmeni, että alle 65-vuotiaiden aamu- ja päiväkuuntelijamäärissä ei juuri eroja ole.

Onko tämä vanhemmasta ikäpolvesta koostuva aamuohjelmien suurin kuuntelijaryhmä kuitenkaan esimerkiksi Radio Rockin aamuohjelman kohderyhmänä? Jotenkin uskallan epäillä. Koska tutkimustulokset kuitenkin osoittavat aamuohjelmien olevan päivän kuunnelluimpia ohjelmia, teen tästä johtopäätöksen. Myös ne kuuntelijat, joilla ei ole mahdollisuutta avata radiota esimerkiksi työpaikan aamupalaverissa tai koulussa englannin tunnilla, kuuntelevat aamuohjelmat salaa mahdollisesti nappikuulokkeiden välityksellä. Tai sitten jostain pintaakin syvemmältä löytyy vielä jonakin päivänä vastaus, miksi aamuohjelmat vetävät puoleensa.

Jenna Vanha-Honko, toimittaja


LÄHTEET

Kujala Tapio, Lahti Jari, Tamminen Heikki 1999: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Tammer-paino Oy. Tampere

http://www.ts.fi/online/kotimaa/194025.html

http://www.finnpanel.fi/lataukset/radiovuosi_2011.pdf

https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/27084/Jonna.Nurminen.pdf?sequence=1

Radio teki murron – ja jäi kiinni

Radio mahdollisti tullessaan aivan uudenlaisen tavan kuulla ja kokea maailmaa. Se pystyi lehteä nopeammin ja tehokkaammin levittämään tietoa; tutkimaan ja perehtymään asioihin. Sokerina pohjalla: kaikki informaatio oli mahdollista tallentaa. Yksikään tieto ei ollut vain huhupuheiden varassa.

Radion toimintatapa ei kuitenkaan ollut kaikille toimittajille suotuisa väylä toimia. Tutkiva journalismi ei koskaan erityisemmin kehittynyt radiojournalismin piirissä. Alun perin syynä saattoi olla halukkaiden tietolähteiden puute (kuka nyt haluaisi kertoa valtakuntaa kohahduttavia salaisuuksia omalla äänellään). Toisaalta taas, radio olisi kuitenkin mahdollistanut esimerkiksi salakuuntelun, jolloin toimittajan sana ei toimisi ainoana todistusaineistona. Onhan kaksi täysin eri asiaa kirjoittaa poliisien kiroilusta ja rasistisista kommenteista kuin äänittää se autenttiseksi, jolloin kaikki pystyvät tilanteen omin korvin kuulemaan ja kokemaan.

Osa journalisteista koettikin käyttää radion tiedotustapaa hyödykseen. Ja vuonna 1950 radio teki kansaa kohahduttavan murtonsa. Usko Santavuoren Radio tekee murron -ohjelmassa toimittaja teki valemurron, josta vain poliisipäällikkö oli tietoinen. Koska ryöstäjää pidättämään tulleet poliisit eivät tienneet tilanteen olevan lavastettu, he käyttäytyivät tavalla, josta kansa nosti suuren metelin. Poliisit kiroilivat ensikertaa valtakunnallisessa radiolähetyksessä samalla, kun löivät ja uhkasivat aseella itse selostajaa, joka koetti olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen (Ylen elävä arkisto. Radio tekee murron, 1950. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=30&t=282&a=1193).

Santavuoren sensaatiojutut olivat radion vastine printtimediassa näkyville sensaatiokirjoittajille, kuten Matti Jämsälle. Jämsä selosti jutuissaan esimerkiksi oman laskuvarjohyppynsä ja lavastetun murtovarkauden. Santavuori siirsi nämä reportaasit mikrofonille ja sai kuuntelijat lähtemään mukanaan mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. (Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron.)

Radion murto jäi kuitenkin kiinni. Se suistui sensaatioista viihteellisyyteen ja yleisön miellyttämiseen. Tutkiva journalismi lukittiin vankilaan, eikä radiolla ole käynyt mielessäkään päästää sitä jälleen vapaaksi. Radion poissaolo tutkivan journalismin piiristä näkyy tänäkin päivänä Tutkivan journalismin yhdistyksen jakamissa Lumilapio-palkinnoissa. Radiosta ei ole palkintojen jaon historiassa löydetty yhtään palkittavaa (Arolainen 2008). Televisio puolestaan loistaa läsnäolollaan – ottaen huomioon, että televisio teki oman murtonsa vasta 1960-luvulla (Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron).

Televisio ja printtimedia nousivat tutkivan journalismin kuninkuusluokkaan 1990-luvulla. Vuosikymmenen merkkipaaluja ovat muun muassa Tutkivan journalismin yhdistyksen perustaminen vuonna 1992, Yleisradion MOT-televisiohjelma syksyllä 1996 ja Helsingin Sanomien tutkivan ryhmän perustaminen vuoden 1997 lopulla. (Arolainen 2008.) Kysymys kuuluukin: mihin radio jäi?

Pääsyy radion kaikkoamiseen sensaatioista ja tutkivasta journalismista löytynee sen rakenteesta. Ohjelmatyypit voidaan karkeasti jakaa kuuteen eri kategoriaan: makasiini, musiikkilähetys, uutiset, haastattelu, keskustelu sekä puhelinkontaktiohjelma (Kujala & Lahti & Tamminen, 1998). Etenkin musiikki on nykyisin tärkeässä roolissa. Radiota kun kuunnellaan pääasiassa automatkoilla. Lisäksi juontajakeskeisyys on nostanut yhä vain enemmän päätään. Radiolla ei etenkään kaupallisilla kanavilla tarvitse olla mitään niin sanotusti tärkeää asiaa. Kunhan saa kuuntelijan nauramaan ja pysymään kanavalla.

Miksi radio toimii näin? Koska se on kaupallistunut. Markkinavoimat määrävät paljolti ohjelmien sisällön ja musiikin. Sivuaskeliin ei ole varaa. Mihin tutkiva journalismi mahtuu, jos ohjelmatyypit ovat näin tarkkaan määriteltyjä? Televisiolla ei ole samaa ongelmaa, sillä sen ei niin tarkasti tarvitse määritellä omaa linjaansa, vaan voi tehdä monia erilaisia ohjelmia omalle kanavalleen; lastenohjelmista 45-minuuttiin. Mainostajatkin voivat mukavasti valita oman ohjelmansa, jonka välissä lähettää mainoksiaan. Radion lyhyet ohjelmapaikat pakottavat niistä jokaisen seuraamaan orjallisesti koko kanavan linjaa.

~Jatta Heino, toimittaja

Lähteet:
Arolainen, Teuvo 2008. Tutkivan journalismin vuosikymmen. Tutkivan journalismin yhdistys ry. Luettu ja tulostettu 9.9.2010.


Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere, 42-66.

Ylen Elävä arkisto. Radio tekee murron. Luettu ja tallennettu 30.3.2011.


Ylen Elävä arkisto. Televisio tekee murron. Luettu ja tallennettu 31.3.2011.

Senat sakasin eetterissä

Onhan totta ja ihan itsestään selvää, että radiojuontajan tärkein työkalu on ääni ja tarkemmin vielä puhuminen. Äänen tulisi leijailla kuulijan korviin kuin kaunis musiikki ja puheen olla selkeää kuin tikku-ukot paperilla. Entä jos jostain syystä näin ei kuitenkaan ole?

On hätkähdyttävän outo tunne avata suunsa ensimmäisessä spiikissä ja kuulla luureista rohisevan äänen sanovan jotain suomea muistuttavaa. Siinä on hymyssä pidättelemistä, kun suu ei vaan millään taivu sanomaan renkaidenvaihto tai kesärajoitukset. Sitten kun sitä biisien aikana saa kerättyä itsensä tulee seuraavassa spiikissä eteen uusi ongelma. Artikulaatio toimii, mutta sanomassa ei ole mitään järkeä. Olisi kauhean hauska tietää, mitä mieleni silmät näkivät kun suuni sanoi "NIIN SANOTUT liikenneonnettomuudet" tai että "ei Ricky Martin ihan AINA hetero ole ollut".

Radiossa sen huomaa, ettei se suomen kieli kovin helppoa olekaan. Nämä pienet mongerrukset ovat kuitenkin niitä radiotyön helmiä, mitä voi sitten kahvihuoneessa naureskella kollegoiden kanssa. Enhän sentään tuolilta tippunut, kuten eräät toimittajat. Ilman mokaamisen huumoria mikä tahansa työ kävisi tylsäksi. Radiossa tai televisiossa siitä vain tulee koko kansan viihdettä. Onhan se kuitenkin hienoa jakaa nämä hetket jonkun kanssa, oli ne sitten kuulijoita tai katselijoita. Maailma on muutenkin ihan tarpeeksi synkkä paikka, joten miksei antaisi pienen pyllähtämisen tai sönkkäämisien ilahduttaa arkista päivää.

Toimittajien tulisi ehkä mokailla enemmänkin, jotta kansa saisi nauraa. Onneksi meillä on kuitenkin youtube, josta hauskoja pätkiä voi katsella aina uudelleen ja uudelleen. Ei muuta kuin muutkin vaan kaatuilemaan ja mongertamaan. Suosittelen lämpimästi rullilla olevia tuoleja ja esimerkiksi englanniksi sanaa lentokone, mitä en itse asiassa osaa vieläkään lausua.

Saija Nironen, juontaja/tuotaja

Tervehdys radioaalloilta!

RadioAktiivisen blogi näkee nyt vihdoin päivänvalon. Toistaiseksi blogin parissa puuhastelee RA:n Jekun tekijät, jotka kertovat työstään radiolähetysten parissa, sekä puivat alati muuttuvaa median ja journalismin kenttää.

Tulevaisuudessa blogin tekstisisällön lisäksi pyrimme säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisemaan kuvamateriaalia toimitustyöstämme, sekä Podcasteja.

Antoisia lukuhetkiä blogimme parissa!

terveisin: Jarno Paldanius, tuottaja