Kaupallisten radiokanavien päivittäistä tarjontaa tutkaillessa voi tehdä havainnon, että lähes joka radiokanavan suuri ylpeydenaihe on aamuohjelma. Radio Suomipopilla ”aamulypsy”, jonka juontaja Jaajo Linnonmaa voitti toistamiseen vuoden radiojuontajan tittelin Radio Gaalassa 2010. Radio Nrj:llä ”Nrj aamupojat”, joka voitti vuoden radio-ohjelma tittelin samaisessa kisassa. Myös Radio Rockin ”Heikelä korporaatio” ja The Voicen ”heräämö” ovat kanaviensa selkeitä vetonauloja.
Turun sanomien uutisen mukaan radiota kuunnellaan eniten päiväsaikaan (http://www.ts.fi/online/kotimaa/194025.html). Silloin eri radiokanavat tavoittavat yhteensä yli miljoona kuulijaa. Mistä siis johtuu, että juuri radiokanavien aamuohjelmat ovat tunnetuimpia ja suosituimpia ohjelmia ja niihin satsaan kaikista eniten. Esimerkiksi Nrj:llä toistetaan aamuohjelmassa tulleita juttuja ja juontoja vielä päivälläkin. Luulisi, että radiokanavien vetonaula-ohjelma olisi päivällä tai iltapäivällä. Silloinhan suurin osa ihmisistä on liikenteessä autolla tai on päässyt töistä ja koulusta kotiin.
Markkinoinnin avulla radion tuotevalikoimasta korostetaan suunnitelmallisesti niitä ominaisuuksia, jotka menestyksen kannalta ovat tarkoituksenmukaisimpia. (Kujala, Lahti, Tamminen 1999) Radiokanavat ovat selkeästi valinneet juuri aamuohjelmat korostuksen kohteeksi. Jos vertaa televisiota ja radiota, tavoittaa edellä mainituista aamuaikaan paremmin radio, koska sen kuuntelu on helpompaa työnteon tai autolla ajamisen ohella. Yksi syy siis aamuohjelmien panostamiseen on mahdollisesti se, että aamuaikaan saadaan tavoitettua myös television aktiiviset katsojat, jotka aamuisin joutuvat korvaamaan television radiolla.
Finnpanelin tekemän tutkimuksen mukaan vuonna 2010 47 % radion kuuntelijoista on kuunnellut radiota kotonaan (http://www.finnpanel.fi/lataukset/radiovuosi_2011.pdf). Aamullahan valtaosa on töissä tai koulussa, ja nekin, joilla on hieman pidempi työmatka, pystyvät kuuntelemaan aamuohjelmaa noin tunnin tai pari. Tai ajatellaanpa vaikka yötyöntekijöitä. Yötyöntekijöistä suurin osahan on hommissa, jossa radiota pystyy kuuntelemaan, mutta itse en ainakaan lonkalta pysty heittämään yhtäkään yöradio-ohjelmaa nimeltä. Myös Radio Voimalle tehdystä tutkimuksesta ilmenee, että kuuntelijoita on eniten iltapäivällä kello 14–18 välillä (https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/27084/Jonna.Nurminen.pdf?sequence=1).
Näistä tutkimuksista huolimatta Finnpanelin tekemän radiotutkimuksen mukaan radiokanavien aamuohjelmilla todella on hitusen verran enemmän kuuntelijoita kuin päiväs- ja ilta-aikaan. Voisiko syynä aamuohjelmien kuunteluun olla se, että ennen työ- ja koulupäivää halutaan olla kartalla, mitä maailmalla on tapahtunut tai millaista säätä on luvassa. Osaltaan myös se, että aamuohjelmiin on valittu juontajiksi juuri mielenkiintoisimmat radiopersoonat, koukuttaa varmasti kuuntelijoita avaamaan radion juuri aamulla. Tästä herääkin taas kysymys, miksi juuri aamuohjelmiin on valittu ne mielenkiintoisimmat radiopersoonat? Onhan totta, että myös niin sanotut tähtitoimittajat toimivat radiokanavien markkinointi välineenä (Kujala, Lahti Tamminen 1999). Ehkä radiokanavilla on ajateltu, että jos valtaosa kuuntelijoista saadaan avaamaan radio tähtijuontajan avulla jo aamulla, jatkavat he radion kuuntelua todennäköisesti myös päiväsaikaan, kun jo aamulla on puffattu päivällä tulevat mielenkiintoiset jutut ja aiheet.
Ennen vanhaan ainakin omassa mummolassani radio napsautettiin päälle heti herätessä, ja sieltä kuunneltiin uutiset tai musiikkia aamuaskareiden taustahälynä. Oletetaanko vieläkin, että valtaosa kuuntelijoista tekee yhä samoin. Tai pidetäänkö radiota jotenkin aamun avaajana, jollaisena se ennen on varmasti toiminutkin. Luulenpa, että nykyään kuitenkin napsautetaan aamuisin päälle todennäköisemmin Spotify tai televisio kuin radio. Finnpanelin tekemän tutkimuksen mukaan näyttäisi silti, että juuri ”mummot” ja ”papat” ovat aamuradioiden suurin kuuntelijajoukko. Heidänkö ansiostaan siis radiokanavien aamuohjelmat ovat suosituimpia. Samaisessa tutkimuksessa ilmeni, että alle 65-vuotiaiden aamu- ja päiväkuuntelijamäärissä ei juuri eroja ole.
Onko tämä vanhemmasta ikäpolvesta koostuva aamuohjelmien suurin kuuntelijaryhmä kuitenkaan esimerkiksi Radio Rockin aamuohjelman kohderyhmänä? Jotenkin uskallan epäillä. Koska tutkimustulokset kuitenkin osoittavat aamuohjelmien olevan päivän kuunnelluimpia ohjelmia, teen tästä johtopäätöksen. Myös ne kuuntelijat, joilla ei ole mahdollisuutta avata radiota esimerkiksi työpaikan aamupalaverissa tai koulussa englannin tunnilla, kuuntelevat aamuohjelmat salaa mahdollisesti nappikuulokkeiden välityksellä. Tai sitten jostain pintaakin syvemmältä löytyy vielä jonakin päivänä vastaus, miksi aamuohjelmat vetävät puoleensa.
Jenna Vanha-Honko, toimittaja
LÄHTEET
Kujala Tapio, Lahti Jari, Tamminen Heikki 1999: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Tammer-paino Oy. Tampere
http://www.ts.fi/online/kotimaa/194025.html
http://www.finnpanel.fi/lataukset/radiovuosi_2011.pdf
https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/27084/Jonna.Nurminen.pdf?sequence=1
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Radio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Radio. Näytä kaikki tekstit
2.6.2011
25.5.2011
Miten tehdä tuoretta sisältöä radioon?
Radiokanavien välillä käydään jatkuvasti kovaa kamppailua kuulijaluvuista. Jotta radiokanava voisi erottua massasta, sillä pitäisi olla uutta ja erilaista sisältöä. Mutta voiko radioon nykyään enään luoda mitään uutta? Suomessakin radiota on tehty ja vuosikymmenten ajan, ja kaupallisten radiokanavien määrä kasvoi räjähdysmäisesti heti vuonna 1985 ensimmäisten kanavien saatua toimiluvat. Nykyään suomessa on YLE:n radiokanavien lisäksi 49 kaupallista radiokanavaa (wikipedia, kaupallisen radiotoiminta suomessa). On siis sanomattakin selvää, että kaikenlaiset kuulijakilpailut, kuunnelmat ja ”soita studioon” -osiot on kulutettu loppuun jo aikapäiviä sitten. Silti kanavien tulisi keksiä aina jotain uutta ja ihmeellistä, jolla saada kuulijat puolelleen.
Miten tuoretta ja mielenkiintoista sisältöä sitten voi nykyään enään tehdä radioon? Itselleni ei ainakaan tule mieleen yhtäkään sellaista ohjelmaideaa, jota joku ei olisi jo käyttänyt. Entä onko erikoisten ohjelmasisältöjen tekeminen korvattu erikoisilla ohjelmilla?
Vertailin Radio Novan vuoden 1997 ohjelmakarttoja heidän nykyisiin ohjelmakarttoihinsa (Kujala – Lahti – Tamminen: Radiotyön perusteet ja Radionova). Täytyy kyllä sanoa, että uutisten lisäksi siellä ei ollut juuri yhtään samaa ohjelmaa kuin 14-vuotta sitten, lukuunottamatta studiovieraita ja liikennetiedotteita. Tosin nykyään liikennetiedotteita ei tule radio Novalla enää vain muun ohjelman välissä, vaan niille on varattu ihan oma viisituntinen ohjelmapaikka viikonloppuihin, nimeltään Radio Nova liikenteessä. Vertailua tehdessäni huomasin että erikoiset ohjelmasisällöt, kuten kilpailut, on korvattu suurimmaksi osaksi lyhyillä, minimissään vain tunnin mittaisilla ohjelmaosioilla, jotka keskittyvät yhteen tiettyyn aiheeseen. Ehkä uuden ja erikoisen sisällön kehitteleminen on korvattu tarkasti rajattuihin ohjelmiin. Kun yksi, muutaman tunnin kestoinen ohjelma keskittyy yhteen aiheeseen, kuten esimerkiksi muotiin tai urheiluun, kaikki aiheesta kiinnostuneet voivat kuunnella vain sen ohjelman, sammuttaa sitten radion tietäen, että huomenna tuo sama ohjelma tulee samaan aikaan, samalta kanavalta. Näin saadaa jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kaiken ikäiset ihmiset kuuntelemaan ainakin jonkin aikaa radiota. Esimerkiksi, ensin äiti kuuntelee muotiohjelman, sen jälkeen tulee nuorille suunnattu viihdeohjelma jota perheen teini-ikäiset voivat kuunnella, ja illalla tulee muutaman tunnin urheilulähetys, joka taas on isän mieleen. Kaikille löytyy jotain kuultavaa, ilman sen suurempia taikatemppuja! Saama idea toistuu myös monien radiokanavien nettiradiossa; voit valita kuunteletko netistä suoraa lähetystä, vai kenties johonkin tiettyyn musiikkityyliin painottunutta soittolista -tyyppistä lähetystä. Tätä menetelmää käyttää mm. NRJ
Radio-ohjelmaosioiden määrä on kuitenkin moninkertaistunut 14-vuodessa, ainakin radio Novalla. Ennen siellä ei ollut kuin muutamia ohjelmaosioita esimerkiksi aamulähetyksessä, kun taas nykyään aamussa ja iltapäivässä on useita erilaisia osioita kilpailuista ulkomaan kirjeenvaihtajiin saakka. Tutkiessaan radio Novan, ja monen muunkin radiokanavan ohjelmakarttoja, huomaa kyllä mihin aikaan päivästä ihmiset enimmäkseen kuuntelevat radiota; aamussa ja iltapäivässä on moninkerroin enemmän ohjelmaa kuin esimerkiksi keskipäivässä ja illassa. Tämä osoittaa sen, että prime time kuunteluajat tiedetään, ja niitä osataan hyödyntää.
Julkisuuden henkilöiden käyttö radiojuontajina on kasvanut huomattavasti viimeaikoina. Tämäkin voi selittyä sillä, että kun uutta ja kiinnostavaa ohjelmasisältöä on liki mahdoton keksiä, kuulijoita voidaan houkutella kanavalle myös heille ennestää tutuilla julkimoilla. Tällaisessa tilanteessa radio tarjoaa kuulijoille mahdollisuuden tirkistellä julkkisten elämää, kun nämä kertovat arkirutiineistaan radiossa päivittäin. Itse kuitenkin koen että mielenkiintoni julkisuuden henkilöä kohtaan karisisi hyvin nopeasti, jos kuulisin hänet joka päivä radiosta. Toki jos hän olisi kuin syntynyt radiojuontajaksi, niin silloinhan asia olisi toisin.
Kaupalliset radiot kuuluvat pääsääntöisesti isompiin kustannusyhtiöihin, joihin kuuluu myös tv-kanavia. Tämä luo näille radiokanaville mahdollisuuden puhua kustannusyhtiön muista ohjelmista ja tv-kanavan tulevista ohjelmista. Samaa tehdään myös ylellä, esimerkiksi YleX:llä juontajat voivat tehdä katsauksen tulevan illan tv-ohjelmiin. Tämä on hyvä keino mainostaa oman palkanmaksajansa muita ohjelmia ja täyttää oman ohjelman aikaa.
Lähestulkoon jokaisella radiokanavalla on jonkinlainen soittolistaosio, jonka sisällön kuulijat voivat itse päättää. Tällaisia ovat yleensä erilaiset listat, joihin kuulijat äänestävät lempi kappaleitaan, jotka sitten laitetaan järjestykseen niin, että eniten ääniä saanut kappale on sen päivän/viikon ykkönen. Tällä periaatteella toimivat esimerkiksi NRJ:n Top 10 -lista ja YleX:n Himotuimmat. Tällaisten listojen tekeminen on erittäin hyvä tapa koukuttaa kuulijoita, sillä kukapa ei haluaisi olla vaikuttamassa asioihin, edes siihen, mitä musiikkia radiossa soi. Se, että kuulija kokee vaikuttavansa radio-ohjelmaan ja sen tekemiseen, saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja luo kuulijalle hyvänolon tunnetta. Tämä tunne saa kuulijan palaamaan saman radiokanavan ääreen yhä uudestaan ja uudestaan.
Yksi viime vuosikymmenellä yleistynyt käytäntö on tapahtumien luominen radion ulkopuolelle! Useat radiokanavat järjestävät ilmaiskonsertteja, joihin he tuovat esiintymään Suomen, joskus jopa ulkomaisia sen hetkisiä huippuartisteja. Kun uutta sisältöä radio-ohjelmaan ei enää keksitä, niin radion voi aina viedä ulos! Tavallaan samantyyppinen asia on tapahtunut myös radiokilpailuissa; ennen kuulijakisasta saattoi voittaa t-paidan tai mukin, mutta nykyään suurimpien kilpailuiden pääpalkintona voi olla viiden hengen ulkomaanmatka hotellimajoituksineen ja ilmaisliput jonkun kansainvälisen huippuartistin keikalle. Sitä mukaan kun kilpailu kovenee niin panokset kasvaa, myös radiokanavien kuulijamääräkilpailussa.
Paula Jokilehto, toimittaja
Lähteet:
Kujala – Lahti – Tamminen: Radiotyön perusteet (1998)
http://drupaldev.nrj.fi/top10
http://www.voice.fi/index.php?option=com_sbscompetition&tmpl=competition&cid=458
http://www.radionova.fi/ohjelmat/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaupallinen_radiotoiminta_Suomessa
Miten tuoretta ja mielenkiintoista sisältöä sitten voi nykyään enään tehdä radioon? Itselleni ei ainakaan tule mieleen yhtäkään sellaista ohjelmaideaa, jota joku ei olisi jo käyttänyt. Entä onko erikoisten ohjelmasisältöjen tekeminen korvattu erikoisilla ohjelmilla?
Vertailin Radio Novan vuoden 1997 ohjelmakarttoja heidän nykyisiin ohjelmakarttoihinsa (Kujala – Lahti – Tamminen: Radiotyön perusteet ja Radionova). Täytyy kyllä sanoa, että uutisten lisäksi siellä ei ollut juuri yhtään samaa ohjelmaa kuin 14-vuotta sitten, lukuunottamatta studiovieraita ja liikennetiedotteita. Tosin nykyään liikennetiedotteita ei tule radio Novalla enää vain muun ohjelman välissä, vaan niille on varattu ihan oma viisituntinen ohjelmapaikka viikonloppuihin, nimeltään Radio Nova liikenteessä. Vertailua tehdessäni huomasin että erikoiset ohjelmasisällöt, kuten kilpailut, on korvattu suurimmaksi osaksi lyhyillä, minimissään vain tunnin mittaisilla ohjelmaosioilla, jotka keskittyvät yhteen tiettyyn aiheeseen. Ehkä uuden ja erikoisen sisällön kehitteleminen on korvattu tarkasti rajattuihin ohjelmiin. Kun yksi, muutaman tunnin kestoinen ohjelma keskittyy yhteen aiheeseen, kuten esimerkiksi muotiin tai urheiluun, kaikki aiheesta kiinnostuneet voivat kuunnella vain sen ohjelman, sammuttaa sitten radion tietäen, että huomenna tuo sama ohjelma tulee samaan aikaan, samalta kanavalta. Näin saadaa jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kaiken ikäiset ihmiset kuuntelemaan ainakin jonkin aikaa radiota. Esimerkiksi, ensin äiti kuuntelee muotiohjelman, sen jälkeen tulee nuorille suunnattu viihdeohjelma jota perheen teini-ikäiset voivat kuunnella, ja illalla tulee muutaman tunnin urheilulähetys, joka taas on isän mieleen. Kaikille löytyy jotain kuultavaa, ilman sen suurempia taikatemppuja! Saama idea toistuu myös monien radiokanavien nettiradiossa; voit valita kuunteletko netistä suoraa lähetystä, vai kenties johonkin tiettyyn musiikkityyliin painottunutta soittolista -tyyppistä lähetystä. Tätä menetelmää käyttää mm. NRJ
Radio-ohjelmaosioiden määrä on kuitenkin moninkertaistunut 14-vuodessa, ainakin radio Novalla. Ennen siellä ei ollut kuin muutamia ohjelmaosioita esimerkiksi aamulähetyksessä, kun taas nykyään aamussa ja iltapäivässä on useita erilaisia osioita kilpailuista ulkomaan kirjeenvaihtajiin saakka. Tutkiessaan radio Novan, ja monen muunkin radiokanavan ohjelmakarttoja, huomaa kyllä mihin aikaan päivästä ihmiset enimmäkseen kuuntelevat radiota; aamussa ja iltapäivässä on moninkerroin enemmän ohjelmaa kuin esimerkiksi keskipäivässä ja illassa. Tämä osoittaa sen, että prime time kuunteluajat tiedetään, ja niitä osataan hyödyntää.
Julkisuuden henkilöiden käyttö radiojuontajina on kasvanut huomattavasti viimeaikoina. Tämäkin voi selittyä sillä, että kun uutta ja kiinnostavaa ohjelmasisältöä on liki mahdoton keksiä, kuulijoita voidaan houkutella kanavalle myös heille ennestää tutuilla julkimoilla. Tällaisessa tilanteessa radio tarjoaa kuulijoille mahdollisuuden tirkistellä julkkisten elämää, kun nämä kertovat arkirutiineistaan radiossa päivittäin. Itse kuitenkin koen että mielenkiintoni julkisuuden henkilöä kohtaan karisisi hyvin nopeasti, jos kuulisin hänet joka päivä radiosta. Toki jos hän olisi kuin syntynyt radiojuontajaksi, niin silloinhan asia olisi toisin.
Kaupalliset radiot kuuluvat pääsääntöisesti isompiin kustannusyhtiöihin, joihin kuuluu myös tv-kanavia. Tämä luo näille radiokanaville mahdollisuuden puhua kustannusyhtiön muista ohjelmista ja tv-kanavan tulevista ohjelmista. Samaa tehdään myös ylellä, esimerkiksi YleX:llä juontajat voivat tehdä katsauksen tulevan illan tv-ohjelmiin. Tämä on hyvä keino mainostaa oman palkanmaksajansa muita ohjelmia ja täyttää oman ohjelman aikaa.
Lähestulkoon jokaisella radiokanavalla on jonkinlainen soittolistaosio, jonka sisällön kuulijat voivat itse päättää. Tällaisia ovat yleensä erilaiset listat, joihin kuulijat äänestävät lempi kappaleitaan, jotka sitten laitetaan järjestykseen niin, että eniten ääniä saanut kappale on sen päivän/viikon ykkönen. Tällä periaatteella toimivat esimerkiksi NRJ:n Top 10 -lista ja YleX:n Himotuimmat. Tällaisten listojen tekeminen on erittäin hyvä tapa koukuttaa kuulijoita, sillä kukapa ei haluaisi olla vaikuttamassa asioihin, edes siihen, mitä musiikkia radiossa soi. Se, että kuulija kokee vaikuttavansa radio-ohjelmaan ja sen tekemiseen, saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja luo kuulijalle hyvänolon tunnetta. Tämä tunne saa kuulijan palaamaan saman radiokanavan ääreen yhä uudestaan ja uudestaan.
Yksi viime vuosikymmenellä yleistynyt käytäntö on tapahtumien luominen radion ulkopuolelle! Useat radiokanavat järjestävät ilmaiskonsertteja, joihin he tuovat esiintymään Suomen, joskus jopa ulkomaisia sen hetkisiä huippuartisteja. Kun uutta sisältöä radio-ohjelmaan ei enää keksitä, niin radion voi aina viedä ulos! Tavallaan samantyyppinen asia on tapahtunut myös radiokilpailuissa; ennen kuulijakisasta saattoi voittaa t-paidan tai mukin, mutta nykyään suurimpien kilpailuiden pääpalkintona voi olla viiden hengen ulkomaanmatka hotellimajoituksineen ja ilmaisliput jonkun kansainvälisen huippuartistin keikalle. Sitä mukaan kun kilpailu kovenee niin panokset kasvaa, myös radiokanavien kuulijamääräkilpailussa.
Paula Jokilehto, toimittaja
Lähteet:
Kujala – Lahti – Tamminen: Radiotyön perusteet (1998)
http://drupaldev.nrj.fi/top10
http://www.voice.fi/index.php?option=com_sbscompetition&tmpl=competition&cid=458
http://www.radionova.fi/ohjelmat/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaupallinen_radiotoiminta_Suomessa
19.5.2011
Voi miksi me annoimme televisiolle niin paljon valtaa?
Radio kertoo meille tarinoita. Äänimaailmat ja musiikki saavat kuuntelijan mielikuvituksen liikkeelle ja syntyy tarinoita, joista jokainen näyttää kuulijansa haluamalta. Kaiken nähnyt, ”action-moveilla” kyllästetty sukupolvi janoaa aina vain enemmän tehosteita ja räiskettä. Entä kun television kuvaruudun pikselit ovat täytetty viimeistä piirtoa myöten? Silloin on radiolla vielä tarinoita kerrottavanaan ja rajattomat mahdollisuudet räjäyttää kuulijoiden tajunta äänillä ja musiikilla.
Elokuvan tie valkokankaalle on pitkä ja moni prosessinen, samoin kuin radiotarinoiden, eli kuunnelmien matka kuulijoille. Kaikki lähtee liikkeelle käsikirjoituksesta, jonka jälkeen valitaan työryhmä. Sitten tulevat lukuharjoitukset, mikrofoniharjoitukset, äänitykset, leikkaus ja miksaus. Onnistunut kuunnelma tarvitsee myös onnistuneen äänimaailman, näyttelijöiden suorituksen ja hyvän käsikirjoituksenkin, muistuttaa Juha Siltanen, (Käsikirjoittaminen, 2003, toim. Elina Hirvonen).
Kuunnelma mahdollistaa uskomattoman paljon pienillä asioilla ilmaisua. Äänitilan luomiseen vaikuttaa mikrofonin asettelu, satunnaiset pisteäänet, rytmi musiikki, tehosteet ja stereokuvien käyttö. (Juha Siltanen) Kuunnelmassa on toisenlaista imua kuin elokuvissa. Elävät kuvat tarjoavat jo valmiiksi pureskeltuja välähdyksiä, katsoja on todellakin vain katsojan asemassa. Mutta kun ääni ja musiikki tunkeutuvat ihmisen korvan kautta tämän aivoihin, alkavat aivot luoda kuvia ja ympäristöä tapahtumille. Silloin sinä kuuntelijana pääset tarinaan mukaan kuvittamaan sitä.
Suomessa Yleisradio on lähettänyt radiotarinoita jo perustusvuodesta 1926 alkaen. Nauhoituslaitteiston puuttumisen vuoksi ensimmäiset, niin sanotut, radioteatterit, olivat suoria lähetyksiä. (Elävä arkisto, YLE) Ennen television tunkeutumista ihmisten olohuoneisiin radio näytti mahtiaan. Maanantai-iltaisin 40-luvulla ihmiset kokoontuivat ympäri suomen kuulemaan radiosta kuunnelmia. Kuunnelmia rakastetaan kuitenkin myös tänä päivänä. Alun perin brittiläinen sarja Knalli ja sateenvarjo on noussut kestosuosikin asemaan Suomessa. Näyttelijät ja käsikirjoitus ovat selvästi onnistuneet, koska 26 vuotta sitten ensiesityksen saanut brittivirkamiehien, Mr. Lammin ja Sir Hamilton Jonesin toilailuja jaksetaan yhä kuunnella. (Turun Sanomat, 26.9.2005)
Suomalaiset onneksi kuitenkin kuuntelevat vielä radiota, jopa eniten Euroopassa! Radio on kaikista medioista eniten ihmistä lähellä, jokapäiväisessä arjessa. Se kulkee helposti mukana, radiota voi kuunnella vaikka ajaessa autoa, tiskatessa, mökillä tai rannalla. (Radiotyön perusteet, Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, 1999) Nykyisin yhä yleisempää on virittää radion oheisinformaatiolähteeksi web-kamera. Kuuntelijat pääsevät kurkkimaan ja näkemään mitä tapahtuu studiossa ja miltä heidän suosikkijuontajansa näyttävät. Itse en pidä tätä niinkään hyvänä. Monesti voi tulla pettyneeksi kasvoihin äänen takana. Ääneen on jo muodostanut tietynlaisia piirteitä, miltä henkilö ehkä näyttää ja minkälainen ihminen tämä on. Kun sitten saakin todellista tietoa ja näkee ihmisen elävässä elämässä, omat kuvitelmat usein murskaantuvat.
Näin kävi minulle yhden suosikkini kanssa. Ylen radiokanavan, YleX:n, tuottama huumoripläjäys, Radio Millenium, on täynnä hervotonta huumoria. Ohjelmassa kuullaan erittäin persoonallisia radionäyttelijöitä ja tilanteita, jotka saavat kuuntelijan mielikuvituksen laukkaamaan. Mielestäni ohjelma toimi täydellisesti radiossa, en tiedä miksi Yle halusi pilata sen viemällä sen myös televisioon.
Ei ihmisiä tarvitse pitää tyhminä, ja olettaa etteivät he jaksaisi vain kuunnella. Uskon, että tässä kuvien ja valojen täyttämässä oravanpyörässä, radio tarjoaa rentouttavaa ja mielekästä viihdettä ihmisille. Radiotarinat kunniaan! Ihmisten korvat eivät ole vielä kyllästetyt tarinoilla ja mielenkiintoisilla äänillä. Televisio ja elokuvat, njääh, kaikki on niin nähty ja ennalta arvattavissa. Kuunnelkaa ihmiset huviksenne kuunnelmia, vaikka Yleltä, ja nauttikaa!
Lähteet:
Juha Siltanen, Käsikirjoittaminen, 2003, toim. Elina Hirvonen
Elävä arkisto, YLE
Turun Sanomat, 26.9.2005
Radiotyön perusteet, Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, 1999
Minna Hukka, Radioaktiivisen toimittaja
Elokuvan tie valkokankaalle on pitkä ja moni prosessinen, samoin kuin radiotarinoiden, eli kuunnelmien matka kuulijoille. Kaikki lähtee liikkeelle käsikirjoituksesta, jonka jälkeen valitaan työryhmä. Sitten tulevat lukuharjoitukset, mikrofoniharjoitukset, äänitykset, leikkaus ja miksaus. Onnistunut kuunnelma tarvitsee myös onnistuneen äänimaailman, näyttelijöiden suorituksen ja hyvän käsikirjoituksenkin, muistuttaa Juha Siltanen, (Käsikirjoittaminen, 2003, toim. Elina Hirvonen).
Kuunnelma mahdollistaa uskomattoman paljon pienillä asioilla ilmaisua. Äänitilan luomiseen vaikuttaa mikrofonin asettelu, satunnaiset pisteäänet, rytmi musiikki, tehosteet ja stereokuvien käyttö. (Juha Siltanen) Kuunnelmassa on toisenlaista imua kuin elokuvissa. Elävät kuvat tarjoavat jo valmiiksi pureskeltuja välähdyksiä, katsoja on todellakin vain katsojan asemassa. Mutta kun ääni ja musiikki tunkeutuvat ihmisen korvan kautta tämän aivoihin, alkavat aivot luoda kuvia ja ympäristöä tapahtumille. Silloin sinä kuuntelijana pääset tarinaan mukaan kuvittamaan sitä.
Suomessa Yleisradio on lähettänyt radiotarinoita jo perustusvuodesta 1926 alkaen. Nauhoituslaitteiston puuttumisen vuoksi ensimmäiset, niin sanotut, radioteatterit, olivat suoria lähetyksiä. (Elävä arkisto, YLE) Ennen television tunkeutumista ihmisten olohuoneisiin radio näytti mahtiaan. Maanantai-iltaisin 40-luvulla ihmiset kokoontuivat ympäri suomen kuulemaan radiosta kuunnelmia. Kuunnelmia rakastetaan kuitenkin myös tänä päivänä. Alun perin brittiläinen sarja Knalli ja sateenvarjo on noussut kestosuosikin asemaan Suomessa. Näyttelijät ja käsikirjoitus ovat selvästi onnistuneet, koska 26 vuotta sitten ensiesityksen saanut brittivirkamiehien, Mr. Lammin ja Sir Hamilton Jonesin toilailuja jaksetaan yhä kuunnella. (Turun Sanomat, 26.9.2005)
Suomalaiset onneksi kuitenkin kuuntelevat vielä radiota, jopa eniten Euroopassa! Radio on kaikista medioista eniten ihmistä lähellä, jokapäiväisessä arjessa. Se kulkee helposti mukana, radiota voi kuunnella vaikka ajaessa autoa, tiskatessa, mökillä tai rannalla. (Radiotyön perusteet, Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, 1999) Nykyisin yhä yleisempää on virittää radion oheisinformaatiolähteeksi web-kamera. Kuuntelijat pääsevät kurkkimaan ja näkemään mitä tapahtuu studiossa ja miltä heidän suosikkijuontajansa näyttävät. Itse en pidä tätä niinkään hyvänä. Monesti voi tulla pettyneeksi kasvoihin äänen takana. Ääneen on jo muodostanut tietynlaisia piirteitä, miltä henkilö ehkä näyttää ja minkälainen ihminen tämä on. Kun sitten saakin todellista tietoa ja näkee ihmisen elävässä elämässä, omat kuvitelmat usein murskaantuvat.
Näin kävi minulle yhden suosikkini kanssa. Ylen radiokanavan, YleX:n, tuottama huumoripläjäys, Radio Millenium, on täynnä hervotonta huumoria. Ohjelmassa kuullaan erittäin persoonallisia radionäyttelijöitä ja tilanteita, jotka saavat kuuntelijan mielikuvituksen laukkaamaan. Mielestäni ohjelma toimi täydellisesti radiossa, en tiedä miksi Yle halusi pilata sen viemällä sen myös televisioon.
Ei ihmisiä tarvitse pitää tyhminä, ja olettaa etteivät he jaksaisi vain kuunnella. Uskon, että tässä kuvien ja valojen täyttämässä oravanpyörässä, radio tarjoaa rentouttavaa ja mielekästä viihdettä ihmisille. Radiotarinat kunniaan! Ihmisten korvat eivät ole vielä kyllästetyt tarinoilla ja mielenkiintoisilla äänillä. Televisio ja elokuvat, njääh, kaikki on niin nähty ja ennalta arvattavissa. Kuunnelkaa ihmiset huviksenne kuunnelmia, vaikka Yleltä, ja nauttikaa!
Lähteet:
Juha Siltanen, Käsikirjoittaminen, 2003, toim. Elina Hirvonen
Elävä arkisto, YLE
Turun Sanomat, 26.9.2005
Radiotyön perusteet, Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, 1999
Minna Hukka, Radioaktiivisen toimittaja
11.5.2011
Näköradio - Radio meni televisioon
Näköradio
Radio meni televisioon
Video killed the radio star. Näin väittää brittiläinen yhtye The Buggles vuonna 1979. Ironista kyllä, että juuri tämän kappaleen musiikkivideo oli MTV:n ensimmäinen musiikkivideo Yhdysvalloissa 1981. 23 vuotta myöhemmin Suomen televisioverkosta kuului tunnus ”Me rakastamme musiikkia”. The Voice -radiokanava aloitti televisiolähetykset marraskuussa 2004 ja elää ja voi hyvin edelleen. Pohdin tässä blogikirjoituksessa perinteisen ohjelmavirtakanavan formaattia ja ohjelmia televisiokäytössä ja sitä mitä se voisi olla. Esimerkkinä The Voice, joka on toistaiseksi Suomen ainut radiokanava televisiossa.(www.digitv.fi, www.scifacts.net, Wikipedia: Video killed the radio star, The Voice)
The Voice edustaa ohjelmavirtatyylistä radiokanavaa televisiossa. Lähetys siis rullaa kokoajan eteenpäin lyhyissä, muutaman minuutin jaksoissa. Hyviä puolia siinä on se, että ohjelma on monipuolista ja kohde yleisölle tehokasta palvelua. Kuuntelija voi hypätä kyytiin milloin haluaa, eikä tule kesken ohjelman milloinkaan. Samalla kuuntelija tietää, että ihan kohta tulee jotain uutta ja voi helposti jäädä kuuntelemaan. Huonoja puolia lähetysvirrassa on sen yllätyksettömyys ja se, ettei ole aikaa paneutua syvällisemmin mihinkään, vaan kokoajan on mentävä eteenpäin. Radio televisiossa on Suomessa kuitenkin niin uusi asia, että sen lähettämät ohjelmat ja musiikkivideot jaksavat yllättää, vaikka samat elementit olisi kuullut kymmeniä kertoja ilman kuvaa. The Voicella ei näin ollen ole suurta painetta olla täydellinen formaatti tarkkaan valitulle kohderyhmälle, koska palvelu on uutta ja kilpailua ei pahemmin ole. The Voicen kohderyhmänä ovat nuoret ja se soittaa laajasti poppia ja rockia. Osa musiikista on vanhaa ja kulunutta, koska uusimpien hittibiisien saaminen videoina voi olla hankalaa. Osa poliittisista videoista taas, ei välttämättä sovi jonkin mainostavan yhtiön, kanavan tai kohderyhmän aatteisiin. Esimerkkinä U2 -yhtyeen sodanvastaiset musiikkivideot jollain patrioottisella radiokanavalla Yhdysvalloissa. Radiotaajuuksilla vanhan ja kuluneen biisin soittaminen voisi maksaa usean kuuntelijan, jossei kyseessä ole joku erikoisohjelma, joka soittamisen sallisi. (Kujala, Radiotyön perusteet, s.21-27)
Mitä se kuva sitten mahdollistaa radion ohjelmissa? Ehkä suurimmista eroista normaaliin radioon, on se, että televisiossa voi näyttää. Eli juontajilla on enemmän mahdollisuuksia viihdyttää tai informoida kuulijaa ilmeillä, eleillä tai näyttämällä jotain juttuun kuuluvaa asiaa. Toisaalta se voi olla huonokin asia, jos radiojuontajan jalon taidon, kuvailemisen laatu huononee. The Voicen lähetykset tulevat usein kaikissa medioissa yhtaikaa, eikä voi ajatella pelkästään yhden median käyttäjiä.(Radiotyön perusteet, s.87) Kuvan käyttäminen radiossa tuo myös ulkonäkövaatimuksia. Kylmä tosiasia on, että rumat ihmiset harvemmin pääsevät juontamaan televisiossa. Mikään ei saa ärsyttää ja kaikki pitää olla mediaseksikästä. The Voice on hyödyntänyt kuvaa myös sää -osuuteen, jossa voi näyttää reaaliaikaista videokuvaa ulkoa. Tämä on erittäin hyvä lisä ihmisten informoimiseen säästä. Yleensä meteorologien kirjoittamat tiedotukset ovat aika suuntaa-antavia, eikä kerro onko tässä minun päällä pilvi vai ei. Videokuvaa voisi olla toki muualtakin kuin Helsingistä. Kuvaa on hyödynnetty myös vieraiden kohdalla. Esimerkiksi perjantaina 06.05. Elastinen ja Iso H pelasivat TuttuJuttu -peliä Voicen studiossa. Käännettävät nimikyltit ja räkäiset naurut eivät varmasti pitänyt perinteisen radion kuuntelijaa niin hyvin mukana kuin radion katselijaa. Perinteisen radion kuuntelijakilpailuissakin avautuu mahdollisuuksien maailma, kun lisätään kuva. Muutkin radiot käyttävät kyllä valokuvaa ja videokuvaa hyväkseen nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa, mutta sinnekin, niin kuin television ääreen pitää erikseen hakeutua. Vielä toistaiseksi radiota kuunnellaan jonkun muun tekemisen ohella. Kuvan lisääminen kokemukseen toisi vaikeuksia autolla ajamiseen tai töiden tekoon työpaikoilla. Ei kyllä haittaisi, vaikka autosoittimen näyttöön tulisi välillä valokuvia kelistä, juontajista tai vieraista. Tällä hetkellä nähtävällä radiolla on hyvä jalansija ihmisten olohuoneissa ja virastojen odotussaleissa. Hiljaisuuden tappaja ja sivusilmällä seurattava viihdyttäjä, sitä se minulle radion katselijana on. (www.voice.fi, www. Sbsradio.com)
-Tommi Hietaharju
Lähteet:
Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere.
Www.voice.fi
fi.wikipedia.org: Video killed the radio star, The Voice
http://www.scifacts.net/696/first_music_video_aired_on_mtv_was_quotvideo_killed_the_radio_starquot_by_the_buggles
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&area=1&top=9&parent=74&id=143
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&top=9&parent=9&id=137
http://www.digitv.fi/sivu.asp?path=1;699;3026;4990
Radio meni televisioon
Video killed the radio star. Näin väittää brittiläinen yhtye The Buggles vuonna 1979. Ironista kyllä, että juuri tämän kappaleen musiikkivideo oli MTV:n ensimmäinen musiikkivideo Yhdysvalloissa 1981. 23 vuotta myöhemmin Suomen televisioverkosta kuului tunnus ”Me rakastamme musiikkia”. The Voice -radiokanava aloitti televisiolähetykset marraskuussa 2004 ja elää ja voi hyvin edelleen. Pohdin tässä blogikirjoituksessa perinteisen ohjelmavirtakanavan formaattia ja ohjelmia televisiokäytössä ja sitä mitä se voisi olla. Esimerkkinä The Voice, joka on toistaiseksi Suomen ainut radiokanava televisiossa.(www.digitv.fi, www.scifacts.net, Wikipedia: Video killed the radio star, The Voice)
The Voice edustaa ohjelmavirtatyylistä radiokanavaa televisiossa. Lähetys siis rullaa kokoajan eteenpäin lyhyissä, muutaman minuutin jaksoissa. Hyviä puolia siinä on se, että ohjelma on monipuolista ja kohde yleisölle tehokasta palvelua. Kuuntelija voi hypätä kyytiin milloin haluaa, eikä tule kesken ohjelman milloinkaan. Samalla kuuntelija tietää, että ihan kohta tulee jotain uutta ja voi helposti jäädä kuuntelemaan. Huonoja puolia lähetysvirrassa on sen yllätyksettömyys ja se, ettei ole aikaa paneutua syvällisemmin mihinkään, vaan kokoajan on mentävä eteenpäin. Radio televisiossa on Suomessa kuitenkin niin uusi asia, että sen lähettämät ohjelmat ja musiikkivideot jaksavat yllättää, vaikka samat elementit olisi kuullut kymmeniä kertoja ilman kuvaa. The Voicella ei näin ollen ole suurta painetta olla täydellinen formaatti tarkkaan valitulle kohderyhmälle, koska palvelu on uutta ja kilpailua ei pahemmin ole. The Voicen kohderyhmänä ovat nuoret ja se soittaa laajasti poppia ja rockia. Osa musiikista on vanhaa ja kulunutta, koska uusimpien hittibiisien saaminen videoina voi olla hankalaa. Osa poliittisista videoista taas, ei välttämättä sovi jonkin mainostavan yhtiön, kanavan tai kohderyhmän aatteisiin. Esimerkkinä U2 -yhtyeen sodanvastaiset musiikkivideot jollain patrioottisella radiokanavalla Yhdysvalloissa. Radiotaajuuksilla vanhan ja kuluneen biisin soittaminen voisi maksaa usean kuuntelijan, jossei kyseessä ole joku erikoisohjelma, joka soittamisen sallisi. (Kujala, Radiotyön perusteet, s.21-27)
Mitä se kuva sitten mahdollistaa radion ohjelmissa? Ehkä suurimmista eroista normaaliin radioon, on se, että televisiossa voi näyttää. Eli juontajilla on enemmän mahdollisuuksia viihdyttää tai informoida kuulijaa ilmeillä, eleillä tai näyttämällä jotain juttuun kuuluvaa asiaa. Toisaalta se voi olla huonokin asia, jos radiojuontajan jalon taidon, kuvailemisen laatu huononee. The Voicen lähetykset tulevat usein kaikissa medioissa yhtaikaa, eikä voi ajatella pelkästään yhden median käyttäjiä.(Radiotyön perusteet, s.87) Kuvan käyttäminen radiossa tuo myös ulkonäkövaatimuksia. Kylmä tosiasia on, että rumat ihmiset harvemmin pääsevät juontamaan televisiossa. Mikään ei saa ärsyttää ja kaikki pitää olla mediaseksikästä. The Voice on hyödyntänyt kuvaa myös sää -osuuteen, jossa voi näyttää reaaliaikaista videokuvaa ulkoa. Tämä on erittäin hyvä lisä ihmisten informoimiseen säästä. Yleensä meteorologien kirjoittamat tiedotukset ovat aika suuntaa-antavia, eikä kerro onko tässä minun päällä pilvi vai ei. Videokuvaa voisi olla toki muualtakin kuin Helsingistä. Kuvaa on hyödynnetty myös vieraiden kohdalla. Esimerkiksi perjantaina 06.05. Elastinen ja Iso H pelasivat TuttuJuttu -peliä Voicen studiossa. Käännettävät nimikyltit ja räkäiset naurut eivät varmasti pitänyt perinteisen radion kuuntelijaa niin hyvin mukana kuin radion katselijaa. Perinteisen radion kuuntelijakilpailuissakin avautuu mahdollisuuksien maailma, kun lisätään kuva. Muutkin radiot käyttävät kyllä valokuvaa ja videokuvaa hyväkseen nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa, mutta sinnekin, niin kuin television ääreen pitää erikseen hakeutua. Vielä toistaiseksi radiota kuunnellaan jonkun muun tekemisen ohella. Kuvan lisääminen kokemukseen toisi vaikeuksia autolla ajamiseen tai töiden tekoon työpaikoilla. Ei kyllä haittaisi, vaikka autosoittimen näyttöön tulisi välillä valokuvia kelistä, juontajista tai vieraista. Tällä hetkellä nähtävällä radiolla on hyvä jalansija ihmisten olohuoneissa ja virastojen odotussaleissa. Hiljaisuuden tappaja ja sivusilmällä seurattava viihdyttäjä, sitä se minulle radion katselijana on. (www.voice.fi, www. Sbsradio.com)
-Tommi Hietaharju
Lähteet:
Kujala, Tapio & Lahti, Jari & Tamminen, Heikki 1998. Radiotyön perusteet. Johdatus suoran lähetyksen tekemiseen. Gaudeamus, Tampere.
Www.voice.fi
fi.wikipedia.org: Video killed the radio star, The Voice
http://www.scifacts.net/696/first_music_video_aired_on_mtv_was_quotvideo_killed_the_radio_starquot_by_the_buggles
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&area=1&top=9&parent=74&id=143
http://www.sbsradio.com/fi/index.php?mod=main&top=9&parent=9&id=137
http://www.digitv.fi/sivu.asp?path=1;699;3026;4990
6.4.2011
Uskottavuusongelmia
Marsilaiset ovat hyökänneet maahan! Paetkaa henkenne edestä!
Vuonna 1938 New Yorkissa syntyi paniikki Maailmojen sota -kuunnelman johdosta. Mercury Theatre on the Airin esitys oli niin uskottava, että radion kuuntelijat miltei laskivat alleen.
Mutta pystyykö radio nykypäivänä vastaavanlaisiin tempauksiin?
Vastaukseni on ei. Ihmiset ovat nykyään NIIN skeptisiä (en voi olla painottamatta tuota sanaa), mutta en voi sanoa sen olevan automaattisesti huono asia. Itsekin olen skeptinen, enkä usko mitään, - opittujen perinteiden mukaisesti - ennen kuin itse näen omin silmin. Osin skeptisyys johtuu ihmisten medialukutaidosta ja tiedostetaan, että kaikki, mitä tarjotaan, ei ole väistämättä totta. Osa epäilee radiouutisiakin, ovathan nekin (poliittisestikin) värittyneitä, koska mistään asiasta ei ole yhtä totuutta. Niin monta kuin on kertojaa, on myös tarinaa.
Närää sen sijaan pystyy vielä aiheuttamaan. Syyskuussa 2010 Julkisen sanan neuvosto (tuo hyvien journalististen tapojen valvova Isoveli, joka nyt ei oikeastaan muuta tee kuin heiluttaa sormeaan tyyliin ”soo soo”) antoi Radio Rockille langettavan päätöksen haastattelua ja loukkaavaa ilmaisua koskevassa asiassa, niin sanotussa ”ilmastoähkijä”-tapauksessa. (Julkisen sanan neuvoston www-sivu. 4.4.2011)
Kantelijan mukaan hän antoi pyynnöstä Radio Rockin Korporaatioon haastattelun ilmastomuutoksesta 16.9.2009. Tämän jälkeen useassa ohjelmassa haastattelusta oli otettu pätkiä pilailuun ja kantelija oli nimetty "ilmastoähkijäksi". Vanhan miehen hengenahdistuksen pilkkaaminen oli kantelijan, - kuten myös Julkisen sanan neuvoston - mielestä hyvien journalististen tapojen vastaista. Kantelija ei ollut antanut lupaa haastattelun käyttämiseen pätkittynä muussa ohjelmassa. Mutta vähensikö tämä tapaus Radio Rockin kuuntelijoita? Tuskin.
En nyt väitä, että Julkisen sanan neuvosto olisi turha järjestö. Päinvastoin, sen tarkoituksena on kuitenkin valvoa, että asioita käsitellään hyvien tapojen mukaisesti, eikä yksittäistä henkilöä tai ryhmää aseteta huonoon valoon aiheetta. Mikään radio ei halua huomautuksia Julkisen sanan neuvostolta varsinkaan toistuvasti. Kysymys on mm. radion journalistisesta uskottavuudesta. (Kujala, Lahti & Tamminen, Radiotyön perusteet, 1998: 132)
Uskottavuus. Nimen omaan.
Radion Rockin tapauksessa uskottavuuden tavoittelu taitaa olla jo mennyttä, kun kanavaa kuuntelee. Uskon, että monenkin mielestä kyseisen aseman juontajien jutut ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta lähin mielleyhtymäni juontajia kuunnellessa on teini-ikäiset pojat, jotka ihan luvan kanssa saavat kerrankin vähän revitellä. Tämä voi vaikuttaa, että olisin konservatiivinen ja YLEn hillityn linjan kannalla (jossa ei nyt sinänsä ole mitään vikaa), mutta ei niinkään, hyvät lukijat. Olenhan kuitenkin 22-vuotias opiskelija ja keski-ikäiset ja viiksiinsä tuhisevat mies- tai naisjuontajat leppoisine pullantuoksuisine puheineen eivät lämmitä.
Olen sitä mieltä, että juontajan täytyy olla PERSOONA, ollakseen uskottava, mutta jos radiopersoonan muodostaa pieruhuumorilla, mennään kuusikkoon ja pahasti. Hyvän ja uskottavan radiopersoonan luominen on tuskaisaa, ja kaikkiahan ei voi miellyttää, eikö vain?
Tässä siis törmäämme dilemmaan. Kuinka olla uskottava, viihdyttävä ja asiallinen yhtä aikaa kun joku on aina valmis epäilemään sanojasi? Nykyaikaisten formaattiradioiden aikana on myös mentävä kanavan ehtojen mukaan. Tylsäähän se olisi jos YleX:n juontajat olisivat samanlaisia kuin Radio Suomessa - tai toisinpäin se voisi olla epäuskottavaa ja jopa asiatontakin. Kaiken lisäksi kaupallisten kanavien täytyy ottaa huomioon mainostajat (eli yritykset, jotka pitelevät kanavajohtoa hyppysissään), joten ihan kenestä tai mistä vain saa sanoa pahaa - vaikka se sananvapauden mukaan ihan sallittua olisikin.
Tyhmähän (tai joissain tapauksissa uskalias) sellainen ihminen on, joka puree kättä joka häntä ruokkii. Mutta voiko olla uskottava, jos kertoo vain toisen puolen totuudesta, eikä sano asioiden toista laitaa siinä pelossa, että mainostaja pitää sitä loukkauksena ja hyökkäyksenä itseään kohtaan?
Toisaalta, harva radiokanava yrittää edes erottua massasta. YLEn eri radiokanavilla työskennellyt Sami Kuusela toteaa, että juontajat puhuvat lyhyesti ei-mistään eivätkä nykyiset formaattiradiot yleensä edes yritä herättää huomiota tempauksillaan tai sisällöllään. (Kuusela, Trendi 10/2003)
Onko radion tehtävä enää edes olla uskottava ja vaikuttava? Onko sen tarkoitus olla vain aamukahvihetkiemme virike ja taustamatto, jotta ihmiset eivät tuntisi oloaan niin yksinäisiksi? Korkeintaan kolmen minuutin uutiset jaksetaan kuunnella keskittyneesti.
Itsehän en kuuntele radiota kuin pakosta.
Joni Aapaoja, Viesti09 L1
LÄHTEET:
Julkisen sanan neuvosto. www.jsn.fi/fi/paatokset/?id=6470&year=. Luettu 4.4.2011.
Kujala Tapio, Lahti Jari & Tamminen Heikki 1998: Radiotyön perusteet - johdatus suoraan lähetykseen. Tammerpaino Oy. Tampere
Kuusela Sami. 10/2003. Radio ei kiinnosta, vaikka se soi. Trendi.
Wikipedia. War of the Worlds (radio drama) en.wikipedia.org/wiki/The_War_of_the_Worlds_(radio_drama) Luettu 4.4.2011
Vuonna 1938 New Yorkissa syntyi paniikki Maailmojen sota -kuunnelman johdosta. Mercury Theatre on the Airin esitys oli niin uskottava, että radion kuuntelijat miltei laskivat alleen.
Mutta pystyykö radio nykypäivänä vastaavanlaisiin tempauksiin?
Vastaukseni on ei. Ihmiset ovat nykyään NIIN skeptisiä (en voi olla painottamatta tuota sanaa), mutta en voi sanoa sen olevan automaattisesti huono asia. Itsekin olen skeptinen, enkä usko mitään, - opittujen perinteiden mukaisesti - ennen kuin itse näen omin silmin. Osin skeptisyys johtuu ihmisten medialukutaidosta ja tiedostetaan, että kaikki, mitä tarjotaan, ei ole väistämättä totta. Osa epäilee radiouutisiakin, ovathan nekin (poliittisestikin) värittyneitä, koska mistään asiasta ei ole yhtä totuutta. Niin monta kuin on kertojaa, on myös tarinaa.
Närää sen sijaan pystyy vielä aiheuttamaan. Syyskuussa 2010 Julkisen sanan neuvosto (tuo hyvien journalististen tapojen valvova Isoveli, joka nyt ei oikeastaan muuta tee kuin heiluttaa sormeaan tyyliin ”soo soo”) antoi Radio Rockille langettavan päätöksen haastattelua ja loukkaavaa ilmaisua koskevassa asiassa, niin sanotussa ”ilmastoähkijä”-tapauksessa. (Julkisen sanan neuvoston www-sivu.
Kantelijan mukaan hän antoi pyynnöstä Radio Rockin Korporaatioon haastattelun ilmastomuutoksesta 16.9.2009. Tämän jälkeen useassa ohjelmassa haastattelusta oli otettu pätkiä pilailuun ja kantelija oli nimetty "ilmastoähkijäksi". Vanhan miehen hengenahdistuksen pilkkaaminen oli kantelijan, - kuten myös Julkisen sanan neuvoston - mielestä hyvien journalististen tapojen vastaista. Kantelija ei ollut antanut lupaa haastattelun käyttämiseen pätkittynä muussa ohjelmassa. Mutta vähensikö tämä tapaus Radio Rockin kuuntelijoita? Tuskin.
En nyt väitä, että Julkisen sanan neuvosto olisi turha järjestö. Päinvastoin, sen tarkoituksena on kuitenkin valvoa, että asioita käsitellään hyvien tapojen mukaisesti, eikä yksittäistä henkilöä tai ryhmää aseteta huonoon valoon aiheetta. Mikään radio ei halua huomautuksia Julkisen sanan neuvostolta varsinkaan toistuvasti. Kysymys on mm. radion journalistisesta uskottavuudesta. (Kujala, Lahti & Tamminen, Radiotyön perusteet, 1998: 132)
Uskottavuus. Nimen omaan.
Radion Rockin tapauksessa uskottavuuden tavoittelu taitaa olla jo mennyttä, kun kanavaa kuuntelee. Uskon, että monenkin mielestä kyseisen aseman juontajien jutut ovat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta lähin mielleyhtymäni juontajia kuunnellessa on teini-ikäiset pojat, jotka ihan luvan kanssa saavat kerrankin vähän revitellä. Tämä voi vaikuttaa, että olisin konservatiivinen ja YLEn hillityn linjan kannalla (jossa ei nyt sinänsä ole mitään vikaa), mutta ei niinkään, hyvät lukijat. Olenhan kuitenkin 22-vuotias opiskelija ja keski-ikäiset ja viiksiinsä tuhisevat mies- tai naisjuontajat leppoisine pullantuoksuisine puheineen eivät lämmitä.
Olen sitä mieltä, että juontajan täytyy olla PERSOONA, ollakseen uskottava, mutta jos radiopersoonan muodostaa pieruhuumorilla, mennään kuusikkoon ja pahasti. Hyvän ja uskottavan radiopersoonan luominen on tuskaisaa, ja kaikkiahan ei voi miellyttää, eikö vain?
Tässä siis törmäämme dilemmaan. Kuinka olla uskottava, viihdyttävä ja asiallinen yhtä aikaa kun joku on aina valmis epäilemään sanojasi? Nykyaikaisten formaattiradioiden aikana on myös mentävä kanavan ehtojen mukaan. Tylsäähän se olisi jos YleX:n juontajat olisivat samanlaisia kuin Radio Suomessa - tai toisinpäin se voisi olla epäuskottavaa ja jopa asiatontakin. Kaiken lisäksi kaupallisten kanavien täytyy ottaa huomioon mainostajat (eli yritykset, jotka pitelevät kanavajohtoa hyppysissään), joten ihan kenestä tai mistä vain saa sanoa pahaa - vaikka se sananvapauden mukaan ihan sallittua olisikin.
Tyhmähän (tai joissain tapauksissa uskalias) sellainen ihminen on, joka puree kättä joka häntä ruokkii. Mutta voiko olla uskottava, jos kertoo vain toisen puolen totuudesta, eikä sano asioiden toista laitaa siinä pelossa, että mainostaja pitää sitä loukkauksena ja hyökkäyksenä itseään kohtaan?
Toisaalta, harva radiokanava yrittää edes erottua massasta. YLEn eri radiokanavilla työskennellyt Sami Kuusela toteaa, että juontajat puhuvat lyhyesti ei-mistään eivätkä nykyiset formaattiradiot yleensä edes yritä herättää huomiota tempauksillaan tai sisällöllään. (Kuusela, Trendi 10/2003)
Onko radion tehtävä enää edes olla uskottava ja vaikuttava? Onko sen tarkoitus olla vain aamukahvihetkiemme virike ja taustamatto, jotta ihmiset eivät tuntisi oloaan niin yksinäisiksi? Korkeintaan kolmen minuutin uutiset jaksetaan kuunnella keskittyneesti.
Itsehän en kuuntele radiota kuin pakosta.
Joni Aapaoja, Viesti09 L1
LÄHTEET:
Julkisen sanan neuvosto. www.jsn.fi/fi/paatokset/?id=6470&year=. Luettu 4.4.2011.
Kujala Tapio, Lahti Jari & Tamminen Heikki 1998: Radiotyön perusteet - johdatus suoraan lähetykseen. Tammerpaino Oy. Tampere
Kuusela Sami. 10/2003. Radio ei kiinnosta, vaikka se soi. Trendi.
Wikipedia. War of the Worlds (radio drama) en.wikipedia.org/wiki/The_War_of_the_Worlds_(radio_drama) Luettu 4.4.2011
10.12.2010
Aika vs. Laatu, FIGHT!
Radion muuttuessa teknisen kehityksen vanavedessä voisi uskoa, että asiat olisivat aina vain paremmin. Paremmuus on silti aina katsojan silmässä. Koska jutut on mahdollista saada valmiiksi nopeasti, niin pitää myös tapahtua.
Keskiverto radio-ohjelman mitta on nykyään ehkä noin viisi minuuttia. Tässä ajassa toimittaja tuskastelee ehkä jo oleellisen ja tärkeimmän tiedon mahduttamisen kanssa, eikä hänelle varmaankaan jää tilaa sisällyttää kattavia taustoja tai muuta syvempää ymmärrystä teokseensa. Mikäli kyse on tutkivasta journalismista, voi tapauksen pääasiat juuri ja juuri tuoda esille, mutta motivaatiot ja kokonaiskuva jäävät hämäriksi. Kolmetoista vuotta sitten radiodokumentin tulevaisuutta pohdittiin nykytiedon valossa melko huvittavallakin tavalla. Silloin uskottiin, että uusi aika voisi toimia radiodokumentin uudistajana ja vuorovaikutteisuus mullistaisi kaiken. Kaavailtiin interaktiivista dokumenttia, jossa kuuntelija voisi valita, kenen näkökulmasta tarinaa seuraa ja mihin haluaisi keskittyä. (Karisto, Leppänen: Todellisia tarinoita – radiodokumentin tekeminen. Edita, 1997) Ehkä tämä voisi luoda tarinan palasista jotain aivan omaansa! Tietenkään näin ei tapahtunut. Aivan kuten DVD:n interaktiivisuus, joka oli tuhoon tuomittu yritelmä. Kenelläkään ei riitä mielenkiintoa tai aikaa kertoa samaa tarinaa kymmenillä eri lopputuloksilla ja perspektiiveillä!
Lyhyt kesto ei myöskään aina palvele teostuotannollista radiota, mikäli sellaisen voi katsoa olevan yhä olemassa. Draaman kaari on käytävä lävitse viidessä minuutissa. Jaettuna se tarkoittaa yhtä minuuttia alulle, kolmea keskikohdalle ja yhtä minuuttia lopulle. Tällainen rakenne ajaa radion mahdollisimman keveään, helppoon ja pikaiseen formaattiin. Sisältöä on suhteessa vähemmän, täytettä enemmän.
Hyvin kristillissävytteisen, mutta ymmärrettävän vertauksen esitti toimittaja Taina West joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä (Kujala, Lahti & Tamminen: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen, 31. Gaudeamus, 1999). Hänen mukaansa ohjelma-aika radiossa on aina sama, aiheesta riippumatta. Vaikka itse Jeesus tulisi takaisin maan päälle, olisi hänelle aikaa tasan kolme minuuttia. Kaikki aiheet ovat yhtä arvottomia.
Sanotaan, että moderni radion kuuntelija vaihtaa kanavaa viidentoista minuutin välein, ja sen vuoksi ohjelmien on myös oltava pikaisia. Uskoisin, että sama tapahtuisi myös televisiolle, mikäli rakenne olisi pätkittäinen ja pääosan tarjonnasta käsittäisivät musiikkivideot, joiden välissä juontajapari vertailee häpykarvojensa kiharuutta tai muuta yhtä laadukasta. Voidaankin siis kysyä, kumpi radion rakenteesta päättää, kuulija vai tuottaja.
Tietysti mainonnan osuus asiaan pitää muistaa. Mainosten on kuuluttava asemalla, koska raha on niistä kiinni. Mainostaja ei innostu, jos hänen mainoksensa tulee ilmoille puolet pidemmin väliajoin pitkien ohjelmien vuoksi. Toisaalta, onnistuuhan televisiomainontakin, mainokset vain tauottavat pidempiä ohjelmia.
Uutisoinnin kiristyneisiin aikavaatimuksiin on vaikea mennä enää kajoamaan. Uutisten on vain tultava ajallaan, tai muuten ne haetaan toisaalta. Enää ei riitä, että kerrotaan edellispäivän tärkeimmistä tapahtumista, vaan tapahtumia on kyettävä selostamaan reaaliaikaisesti. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ollut radiolle aivan yhtä iso toteuttautumiskysymys kuin esimerkiksi printtimedialle. Kirjassa Yleisradio median murroksessa (Leppänen, Heino & Mäntymäki. Vastapaino, 2010) tiedostetaan journalismin riskialtis tulevaisuus, mutta rauhoitellen luotetaan Yleisradion valtionrahoitteeseen rooliin laaduntakaajana. En silti voi olla pohtimatta, mitä kaikki tämä nopeus tekee vaikkapa uutisten luotettavuudelle ja perinpohjaisuudelle. Olisiko piirakka yhtä kypsä puolet lyhyemmällä paistoajalla?
Juho Tuovila, toimittaja
Lähteet:
Karisto, Leppänen: Todellisia tarinoita – radiodokumentin tekeminen. Edita, 1997
Kujala, Lahti & Tamminen: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen, 31. Gaudeamus, 1999
Leppänen, Heino & Mäntymäki: Yleisradio median murroksessa. Vastapaino, 2010
Keskiverto radio-ohjelman mitta on nykyään ehkä noin viisi minuuttia. Tässä ajassa toimittaja tuskastelee ehkä jo oleellisen ja tärkeimmän tiedon mahduttamisen kanssa, eikä hänelle varmaankaan jää tilaa sisällyttää kattavia taustoja tai muuta syvempää ymmärrystä teokseensa. Mikäli kyse on tutkivasta journalismista, voi tapauksen pääasiat juuri ja juuri tuoda esille, mutta motivaatiot ja kokonaiskuva jäävät hämäriksi. Kolmetoista vuotta sitten radiodokumentin tulevaisuutta pohdittiin nykytiedon valossa melko huvittavallakin tavalla. Silloin uskottiin, että uusi aika voisi toimia radiodokumentin uudistajana ja vuorovaikutteisuus mullistaisi kaiken. Kaavailtiin interaktiivista dokumenttia, jossa kuuntelija voisi valita, kenen näkökulmasta tarinaa seuraa ja mihin haluaisi keskittyä. (Karisto, Leppänen: Todellisia tarinoita – radiodokumentin tekeminen. Edita, 1997) Ehkä tämä voisi luoda tarinan palasista jotain aivan omaansa! Tietenkään näin ei tapahtunut. Aivan kuten DVD:n interaktiivisuus, joka oli tuhoon tuomittu yritelmä. Kenelläkään ei riitä mielenkiintoa tai aikaa kertoa samaa tarinaa kymmenillä eri lopputuloksilla ja perspektiiveillä!
Lyhyt kesto ei myöskään aina palvele teostuotannollista radiota, mikäli sellaisen voi katsoa olevan yhä olemassa. Draaman kaari on käytävä lävitse viidessä minuutissa. Jaettuna se tarkoittaa yhtä minuuttia alulle, kolmea keskikohdalle ja yhtä minuuttia lopulle. Tällainen rakenne ajaa radion mahdollisimman keveään, helppoon ja pikaiseen formaattiin. Sisältöä on suhteessa vähemmän, täytettä enemmän.
Hyvin kristillissävytteisen, mutta ymmärrettävän vertauksen esitti toimittaja Taina West joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä (Kujala, Lahti & Tamminen: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen, 31. Gaudeamus, 1999). Hänen mukaansa ohjelma-aika radiossa on aina sama, aiheesta riippumatta. Vaikka itse Jeesus tulisi takaisin maan päälle, olisi hänelle aikaa tasan kolme minuuttia. Kaikki aiheet ovat yhtä arvottomia.
Sanotaan, että moderni radion kuuntelija vaihtaa kanavaa viidentoista minuutin välein, ja sen vuoksi ohjelmien on myös oltava pikaisia. Uskoisin, että sama tapahtuisi myös televisiolle, mikäli rakenne olisi pätkittäinen ja pääosan tarjonnasta käsittäisivät musiikkivideot, joiden välissä juontajapari vertailee häpykarvojensa kiharuutta tai muuta yhtä laadukasta. Voidaankin siis kysyä, kumpi radion rakenteesta päättää, kuulija vai tuottaja.
Tietysti mainonnan osuus asiaan pitää muistaa. Mainosten on kuuluttava asemalla, koska raha on niistä kiinni. Mainostaja ei innostu, jos hänen mainoksensa tulee ilmoille puolet pidemmin väliajoin pitkien ohjelmien vuoksi. Toisaalta, onnistuuhan televisiomainontakin, mainokset vain tauottavat pidempiä ohjelmia.
Uutisoinnin kiristyneisiin aikavaatimuksiin on vaikea mennä enää kajoamaan. Uutisten on vain tultava ajallaan, tai muuten ne haetaan toisaalta. Enää ei riitä, että kerrotaan edellispäivän tärkeimmistä tapahtumista, vaan tapahtumia on kyettävä selostamaan reaaliaikaisesti. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ollut radiolle aivan yhtä iso toteuttautumiskysymys kuin esimerkiksi printtimedialle. Kirjassa Yleisradio median murroksessa (Leppänen, Heino & Mäntymäki. Vastapaino, 2010) tiedostetaan journalismin riskialtis tulevaisuus, mutta rauhoitellen luotetaan Yleisradion valtionrahoitteeseen rooliin laaduntakaajana. En silti voi olla pohtimatta, mitä kaikki tämä nopeus tekee vaikkapa uutisten luotettavuudelle ja perinpohjaisuudelle. Olisiko piirakka yhtä kypsä puolet lyhyemmällä paistoajalla?
Juho Tuovila, toimittaja
Lähteet:
Karisto, Leppänen: Todellisia tarinoita – radiodokumentin tekeminen. Edita, 1997
Kujala, Lahti & Tamminen: Radiotyön perusteet – johdatus suoran lähetyksen tekemiseen, 31. Gaudeamus, 1999
Leppänen, Heino & Mäntymäki: Yleisradio median murroksessa. Vastapaino, 2010
5.11.2010
Haiseeko täällä H2? - Kun tekniikka pettää
”Ihminen ei niin etäs sylykäse, ettei se takasi lentäisi.”
Jo oletusarvoisesti on selvää, että ihmiset ovat erehtyväisiä. Epähuomiossa tai ajattelemattomuuttaan tehty virhe niin työssä kuin muussakin elämässä on humaanista ja on hyveellistä myös olettaa, että ihmiset oppivat virheistään. Radiotyöskentelyssä hyvin kirjoitetut ja vakuuttavasti esitetyt puheet ovat valttia, mutta työskentely sähköisten laitteiden kanssa tuo oman haasteensa. Toinen kulutettu matra kuuluukin, että tekniikka helpottaa elämää. Radio mediana on kosolti välinevetoista työskentelyä, eikä tekniikkaan tukeutuvissa töissä pidä tuudittautua autuaaseen tunteeseen ja luottaa sokeasti laitteiden toimivuuteen.
Tähän väliin pienet seisoma-aplodit sähkölle ja radioaalloille!
Vakinainen joukkoviestintä alkoi 1920-luvulla yleisradiotoiminan käynnistyessä. Sähköisen viestinnän tärkeys on kasvanut ja käy entistä monimuotoisemmaksi. On tottakai jokaisen oma asia, minkä mieltää tärkeäksi historialliseksi murrokseksi, mutta ainakin yhdellä tavalla 1990-luvulla otettiin uusi askel viestintäjärjestelmissä. Teoksessa Viestinnän vallassa Risto Kunelius (2004) listaa Digitalisoitumisen. Myöskin nykypäivänä radiotyöskentely on tuomittu käyttämään digitalisoitumista työvälineenään. Oikein tottuneesti tietokoneet rouskuttaa numerosarjoja, mutta mitä sitten, kun nämä bittijonot katoavatkin taivaan tuuliin? Vaikka tekniikasta on todella paljon hyötyä, on se kaikki valitettavan poikkeuksetta hyvin keskeneräistä, joten tarvittavat materiaalit voivat hyvinkin helposti haihtua olemattomiin. Valmiiksi tehdyt jutut, jotka pitäisi soittaa lähetyksessä, voivat hukkua monen työvaiheen yhteydessä.
Radio-ohjelmia tehdessä olen huomannut, kuinka tärkeä itse äänitysvaihe on. Jos jokin ylimääräinen ääni kuuluu taustalta äänitysvaiheessa, eikä mahdollisuutta sen korjaamiseen ole, peli on menetetty. Ihminen pystyy tietoisesti valitsemaan mitä kuulee. Korva pystyy hälyn keskeltä erottamaan sellaisen äänilähteen, jonka kuulija haluaa kuulla (Hannu Karisto ja Airi Leppänen, 1997). Kuulijat kuulevat helposti, jos ohjelmaan on joutunut jotain ylimääräisiä ja häiritseviä ääniä. Liian kovat äänet vievät kuuntelijalta pois miellyttävän kokemuksen.
Radiolla on aina oma tekninen standardinsa, joka lähetystekniikan ja lähetysten ulosajon käytännön on täytettävä (Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen).
Varsinkin nyt korkeakoulussa huomaa, kuinka tekniikkapainotteiseksi kaikki on muuttunut. Ala-asteen piirtoheittimet on mennyt muisto jo! Esimerkiksi koulutehtävät tehdään nykyisin melkein aina sähköisesti. Tai vähintään tuodaan muistitikulla kouluun. Siksi muistitikun temppuilusta, tekstitiedoston häviämisestä tai tietokoneen tai netin jumittumisesta on tullut uusi ”koira söi mun läksyni” tapainen veruke. Olen muutaman kerran joutunut kokemaan oikeasti tämän nolon tilanteen, kun asiat eivät yksinkertaisesti toimi. Uskooko sitten sitä kukaan, se on eri asia..
Marianna Liuttu, toimittaja
Lähteet:
Risto Kunelius, Viestinnän vallassa
Hannu Karisto, Airi Leppänen, Todellisia tarinoita: radiodokumentin tekeminen
Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, Radiotyön perusteet: johdatus suoran lähetyksen tekemiseen
Jo oletusarvoisesti on selvää, että ihmiset ovat erehtyväisiä. Epähuomiossa tai ajattelemattomuuttaan tehty virhe niin työssä kuin muussakin elämässä on humaanista ja on hyveellistä myös olettaa, että ihmiset oppivat virheistään. Radiotyöskentelyssä hyvin kirjoitetut ja vakuuttavasti esitetyt puheet ovat valttia, mutta työskentely sähköisten laitteiden kanssa tuo oman haasteensa. Toinen kulutettu matra kuuluukin, että tekniikka helpottaa elämää. Radio mediana on kosolti välinevetoista työskentelyä, eikä tekniikkaan tukeutuvissa töissä pidä tuudittautua autuaaseen tunteeseen ja luottaa sokeasti laitteiden toimivuuteen.
Tähän väliin pienet seisoma-aplodit sähkölle ja radioaalloille!
Vakinainen joukkoviestintä alkoi 1920-luvulla yleisradiotoiminan käynnistyessä. Sähköisen viestinnän tärkeys on kasvanut ja käy entistä monimuotoisemmaksi. On tottakai jokaisen oma asia, minkä mieltää tärkeäksi historialliseksi murrokseksi, mutta ainakin yhdellä tavalla 1990-luvulla otettiin uusi askel viestintäjärjestelmissä. Teoksessa Viestinnän vallassa Risto Kunelius (2004) listaa Digitalisoitumisen. Myöskin nykypäivänä radiotyöskentely on tuomittu käyttämään digitalisoitumista työvälineenään. Oikein tottuneesti tietokoneet rouskuttaa numerosarjoja, mutta mitä sitten, kun nämä bittijonot katoavatkin taivaan tuuliin? Vaikka tekniikasta on todella paljon hyötyä, on se kaikki valitettavan poikkeuksetta hyvin keskeneräistä, joten tarvittavat materiaalit voivat hyvinkin helposti haihtua olemattomiin. Valmiiksi tehdyt jutut, jotka pitäisi soittaa lähetyksessä, voivat hukkua monen työvaiheen yhteydessä.
Radio-ohjelmia tehdessä olen huomannut, kuinka tärkeä itse äänitysvaihe on. Jos jokin ylimääräinen ääni kuuluu taustalta äänitysvaiheessa, eikä mahdollisuutta sen korjaamiseen ole, peli on menetetty. Ihminen pystyy tietoisesti valitsemaan mitä kuulee. Korva pystyy hälyn keskeltä erottamaan sellaisen äänilähteen, jonka kuulija haluaa kuulla (Hannu Karisto ja Airi Leppänen, 1997). Kuulijat kuulevat helposti, jos ohjelmaan on joutunut jotain ylimääräisiä ja häiritseviä ääniä. Liian kovat äänet vievät kuuntelijalta pois miellyttävän kokemuksen.
Radiolla on aina oma tekninen standardinsa, joka lähetystekniikan ja lähetysten ulosajon käytännön on täytettävä (Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen).
Varsinkin nyt korkeakoulussa huomaa, kuinka tekniikkapainotteiseksi kaikki on muuttunut. Ala-asteen piirtoheittimet on mennyt muisto jo! Esimerkiksi koulutehtävät tehdään nykyisin melkein aina sähköisesti. Tai vähintään tuodaan muistitikulla kouluun. Siksi muistitikun temppuilusta, tekstitiedoston häviämisestä tai tietokoneen tai netin jumittumisesta on tullut uusi ”koira söi mun läksyni” tapainen veruke. Olen muutaman kerran joutunut kokemaan oikeasti tämän nolon tilanteen, kun asiat eivät yksinkertaisesti toimi. Uskooko sitten sitä kukaan, se on eri asia..
Marianna Liuttu, toimittaja
Lähteet:
Risto Kunelius, Viestinnän vallassa
Hannu Karisto, Airi Leppänen, Todellisia tarinoita: radiodokumentin tekeminen
Tapio Kujala, Jari Lahti, Heikki Tamminen, Radiotyön perusteet: johdatus suoran lähetyksen tekemiseen
25.10.2010
Onko radiolla enää kansalaisia yhdistävää voimaa?
Tuomo Pohjanen
Viesti 09/L2
Ennen vuotta 1934 kaikki radiolähetykset olivat suoria, koska tallentamiseen tarvittavia välineitä ei ollut. Lähetysten tekeminen vaati melkoista järjestelyä, koska kaikki oli saatava paikalle yhtä aikaa, pelokkaita esiintyjiä oli rauhoteltava ja vartioitava, etteivät he karkaa. (Lyytinen & Vihavainen. 1996. 33)
Säännöllisiin viikko-ohjelmiin ryhdyttiin 1926. Päivittäinen lähetysaika oli viisi tuntia: päivälähetys klo 12.00–13.00 ja iltalähetys klo 18.00–22.00. Lisäksi lähetettiin iltapäiväkonsertti Sunnuntaisin klo 17.00–18.00. Ohjelma oli alusta alkaen monipuolista. Sisältäen modernia musiikkia, solistiesityksiä ja orkesterinumeroita. Myöskään lapsia ei ollut unohdettu, lastentunti oli omana ohjelmanaan. (Lyytinen & Vihavainen. 1996. 35)
Radiolla on ollut suuri vaikutus kansakunnan yhtenäisyyteen. Osittain se on johtunut radioteknisistä syistä ja lähetysaikojen suppeudesta. Radio on ollut uutta ja se on kiinnostanut ihmisiä, joten he mielellään kokoontuivat yhteen kuuntelemaan lähetyksiä. Erityisesti sota-aikana radiolla oli ratkaiseva rooli kansakunnan yhtenäisyyden lujittamisessa.
Radion kuuntelijat olivat alusta asti aktiivisia palautteen antajia ja reakoivat erityisesti yleisradion musiikki linjaan, joka alussa pakotti radionkuuntelijat perehtymään klassiseenmusiikkiin – kamari-, sinfonia-, ooppera- ja operettimusiikkin. Palautetta tuli heti alkuunsa runsaasti ja huomattiin Yleisradion musiikkilinjan olevan pahasti ristiriidassa kansan musiikkimaun kanssa. Yleisökirjoitukset sanomalehdissä ja Ylen itse järjestämät kiertokyselyt olivat ne välineet, joilla palaute meni perille ja musiikkilinja muuttui, tosin melko hitaasti. ( Lyytinen & Vihavainen. 1996. 57)
Vaikka radiota kehitettiin jo 1960-luvulla, ei radion perinteinen taideinstituutionomainen asema joutunut ristiriitaan informatiivisen ohjelmapolitiikan kanssa. Koska kumpikin näkökulma korostaa korkeaa lähettäjän määrittämää ohjelman laatua ja sen välittämistä kansalle. Vasta 80-luvun radiokehitys aikaansai perinteisen lähettäjän näkökulman kriisin. Tällöin kuuntelijoille tarjottiin uusia ohjelmasisältöjä, -muotoja ja – tyylejä valittavakseen tarjonnan kasvaessa. Erityisesti radion nuoremmat kuulijat suosivat uudenlaisia ohjelmia ja seurasivat ohjelmatuotannon uusia tuulia. Tällainen kehitys on johtanut radioa populaarimpaan suuntaan. ( Nukari & Ruohomaa. 1995. 83.)
80-luvun alkupuolella kuulijat alkoivat jakautua eri ohjelmien pariin. Nuorille ryhdyttiin tarjoamaan rock-radioa kolmesti viikossa. Kanavia ei vielä tuolloin ollut runsaasti, koska tarjonnasta vastasi Yle. Radio kuitenkin joutui kilpailemaan, muiden ihmisten vapaa-aikaa vievien harrastusten ja elintapa muutosten kanssa.
Yleisradio toimi monopoliasemassa vuoteen 1985, jolloin Harri Holkerin(kok.) johtama hallitus myönsi ensimmäiset kokeilutoimiluvat yksityisille paikallisradioille. Toimenpide vaati julkisen kampanjan yleisradiomonopolia vastaan ja sen järjesti Suomen paikallisradioliitto. Poliittinen paine pakotti Keskustan ja SDP:n paikallisradiotoiminnan kannelle ja vapauttamaan radion kilpailulle. Kokoomus ja muut pienet porvariryhmät olivat olleet kilpailun kannalla jo vuoden 1960 radiolakikeskustelusta lähtien. (Viljakainen. 2004. 161.)
Vuonna 2003 oli yksi valtakunnallinen yksityinen radioasema ja 70 yksityistä paikallisradiotoimilupaa noin 100 paikkakunnalla. Näiden kattavuus oli yli neljä miljoonaa suomalaista. Aluksi monet asemat noudattivat Ylen perinteistä ohjelmakaavioajattelua. Resurssi- ja radiomainonnan vaatimusten syistä, paikallisradiot olivat pakotettuja siirtymään lähetysvirtaradioon. ( Viljakainen. 2004. 183.)
Ryhdyttiin tavoittelemaan tiettyä kohdeyleisöä. Ohjelmaprofiilit rakennettin erittäin tarkasti omalle kohderyhmälle. Tärkeimmäksi elementiksi kohderyhmälle todettiin jälleen musiikki ja sitä alettiin esittäämään tietyllä rotaatiolla tietokoneen ohjaamana soittolistojen mukaan. (Viljakainen. 2004. 183–184.)
Kaupallistuneen ajattelun myötä radio-ohjelmista tuli tuote ja kuuntelijasta kuluttaja. Samalla radioyleisö hajaantui kymmenille eri kanaville. ( Viljakainen. 2004. 183.)
Nykyään radio on edelleen tarpeellinen ja kansalaisten käytössä, mutta kaikki kanavat ovat profiloituneet eri kohderyhmille ja lähetystä tulee jatkuvana virtana ympärivuorokauden. Kansakuntaa yhdistävää voimaa sillä ei enää ole, siinä mittakaavassa kuin ennen.
Tuomo Pohjanen
Viesti 09
LÄHDELUETTELO:
- Lyytinen, Eino & Vihavainen, Timo 1996. Yleisradion historia 1926–1996. WSOY.
- Nukari, Matti & Ruohomaa, Erja 1995. Radion ohjelmisto hallinta. Yle/TKMA painotuotepalvelu.
- Viljakainen, Jarmo 2004. Radiomonopolista kanatulvaan. Edita Prima Oy.
Tuomo Pohjanen
Viesti 09/L2
Ennen vuotta 1934 kaikki radiolähetykset olivat suoria, koska tallentamiseen tarvittavia välineitä ei ollut. Lähetysten tekeminen vaati melkoista järjestelyä, koska kaikki oli saatava paikalle yhtä aikaa, pelokkaita esiintyjiä oli rauhoteltava ja vartioitava, etteivät he karkaa. (Lyytinen & Vihavainen. 1996. 33)
Säännöllisiin viikko-ohjelmiin ryhdyttiin 1926. Päivittäinen lähetysaika oli viisi tuntia: päivälähetys klo 12.00–13.00 ja iltalähetys klo 18.00–22.00. Lisäksi lähetettiin iltapäiväkonsertti Sunnuntaisin klo 17.00–18.00. Ohjelma oli alusta alkaen monipuolista. Sisältäen modernia musiikkia, solistiesityksiä ja orkesterinumeroita. Myöskään lapsia ei ollut unohdettu, lastentunti oli omana ohjelmanaan. (Lyytinen & Vihavainen. 1996. 35)
Radiolla on ollut suuri vaikutus kansakunnan yhtenäisyyteen. Osittain se on johtunut radioteknisistä syistä ja lähetysaikojen suppeudesta. Radio on ollut uutta ja se on kiinnostanut ihmisiä, joten he mielellään kokoontuivat yhteen kuuntelemaan lähetyksiä. Erityisesti sota-aikana radiolla oli ratkaiseva rooli kansakunnan yhtenäisyyden lujittamisessa.
Radion kuuntelijat olivat alusta asti aktiivisia palautteen antajia ja reakoivat erityisesti yleisradion musiikki linjaan, joka alussa pakotti radionkuuntelijat perehtymään klassiseenmusiikkiin – kamari-, sinfonia-, ooppera- ja operettimusiikkin. Palautetta tuli heti alkuunsa runsaasti ja huomattiin Yleisradion musiikkilinjan olevan pahasti ristiriidassa kansan musiikkimaun kanssa. Yleisökirjoitukset sanomalehdissä ja Ylen itse järjestämät kiertokyselyt olivat ne välineet, joilla palaute meni perille ja musiikkilinja muuttui, tosin melko hitaasti. ( Lyytinen & Vihavainen. 1996. 57)
Vaikka radiota kehitettiin jo 1960-luvulla, ei radion perinteinen taideinstituutionomainen asema joutunut ristiriitaan informatiivisen ohjelmapolitiikan kanssa. Koska kumpikin näkökulma korostaa korkeaa lähettäjän määrittämää ohjelman laatua ja sen välittämistä kansalle. Vasta 80-luvun radiokehitys aikaansai perinteisen lähettäjän näkökulman kriisin. Tällöin kuuntelijoille tarjottiin uusia ohjelmasisältöjä, -muotoja ja – tyylejä valittavakseen tarjonnan kasvaessa. Erityisesti radion nuoremmat kuulijat suosivat uudenlaisia ohjelmia ja seurasivat ohjelmatuotannon uusia tuulia. Tällainen kehitys on johtanut radioa populaarimpaan suuntaan. ( Nukari & Ruohomaa. 1995. 83.)
80-luvun alkupuolella kuulijat alkoivat jakautua eri ohjelmien pariin. Nuorille ryhdyttiin tarjoamaan rock-radioa kolmesti viikossa. Kanavia ei vielä tuolloin ollut runsaasti, koska tarjonnasta vastasi Yle. Radio kuitenkin joutui kilpailemaan, muiden ihmisten vapaa-aikaa vievien harrastusten ja elintapa muutosten kanssa.
Yleisradio toimi monopoliasemassa vuoteen 1985, jolloin Harri Holkerin(kok.) johtama hallitus myönsi ensimmäiset kokeilutoimiluvat yksityisille paikallisradioille. Toimenpide vaati julkisen kampanjan yleisradiomonopolia vastaan ja sen järjesti Suomen paikallisradioliitto. Poliittinen paine pakotti Keskustan ja SDP:n paikallisradiotoiminnan kannelle ja vapauttamaan radion kilpailulle. Kokoomus ja muut pienet porvariryhmät olivat olleet kilpailun kannalla jo vuoden 1960 radiolakikeskustelusta lähtien. (Viljakainen. 2004. 161.)
Vuonna 2003 oli yksi valtakunnallinen yksityinen radioasema ja 70 yksityistä paikallisradiotoimilupaa noin 100 paikkakunnalla. Näiden kattavuus oli yli neljä miljoonaa suomalaista. Aluksi monet asemat noudattivat Ylen perinteistä ohjelmakaavioajattelua. Resurssi- ja radiomainonnan vaatimusten syistä, paikallisradiot olivat pakotettuja siirtymään lähetysvirtaradioon. ( Viljakainen. 2004. 183.)
Ryhdyttiin tavoittelemaan tiettyä kohdeyleisöä. Ohjelmaprofiilit rakennettin erittäin tarkasti omalle kohderyhmälle. Tärkeimmäksi elementiksi kohderyhmälle todettiin jälleen musiikki ja sitä alettiin esittäämään tietyllä rotaatiolla tietokoneen ohjaamana soittolistojen mukaan. (Viljakainen. 2004. 183–184.)
Kaupallistuneen ajattelun myötä radio-ohjelmista tuli tuote ja kuuntelijasta kuluttaja. Samalla radioyleisö hajaantui kymmenille eri kanaville. ( Viljakainen. 2004. 183.)
Nykyään radio on edelleen tarpeellinen ja kansalaisten käytössä, mutta kaikki kanavat ovat profiloituneet eri kohderyhmille ja lähetystä tulee jatkuvana virtana ympärivuorokauden. Kansakuntaa yhdistävää voimaa sillä ei enää ole, siinä mittakaavassa kuin ennen.
Tuomo Pohjanen
Viesti 09
LÄHDELUETTELO:
- Lyytinen, Eino & Vihavainen, Timo 1996. Yleisradion historia 1926–1996. WSOY.
- Nukari, Matti & Ruohomaa, Erja 1995. Radion ohjelmisto hallinta. Yle/TKMA painotuotepalvelu.
- Viljakainen, Jarmo 2004. Radiomonopolista kanatulvaan. Edita Prima Oy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
